Näin viime yönä unta, että olin kirjastossa äitini kanssa. Ihan näin aikuisena. Puhuin äidille ääneen, että haluaisin töihin kirjastoon, kirjastonhoitajaksi. Äitini sanoi minulle: "Vaikka luet paljon kirjoja, ei se tarkoita että olisit pätevä työskentelemään kirjastossa." Sinänsähän se on ihan totta, eihän kirjojen lukeminen pätevöitä kirjastonhoitajan hommaan, mutta jotenkin tuo lausahdus unessani kuvastaa sitä, miten vähän kannustusta oikeasti äidiltäni ikinä sain. Sitä, millaisia kommentteja sain kuulla.

Äiti kutsui minua "selitys-förklaringiksi". Ja konkkelokoiveksi. Koska olen aina selittänyt asiat juurta jaksain ja koska kasvupyrähdykseni myötä olin kömpelö kuin pieni bambi. Äiti kertoi, miten hän oli ikäisenäni parempi kuin minä kutakuinkin kaikessa, mihin ikinä ryhdyin. Olen aina tiennyt olevani melko hyvä kaikessa, mitä yritän, mutten koskaan missään paras. Minulla ei ole lupaa olla paras, tavoitella huippua. Äitini piti siitä huolen. Sain kuulla niin monta kertaa, ettei minusta ole huipuksi, että siskoni tai hän olivat siinäkin asiassa minua parempia - ei aina suoraan, mutta sillä narsistille ominaisella taitavalla manipulatiivisella tavalla, jota on vaikea jälkeenpäin osoittaa. Joka kuulostaa viattomalta ja ihan normaalilta jonkun toisen korvissa, kerrottuna. Mutta joka pistää sisimpään ja saa aina tuntemaan itsensä huonommaksi kuin muut, ei oikeastaan ikinä tarpeeksi hyväksi mihinkään.

Ei sinusta ole lääkäriksi. Ei sinusta kirjailijaa tule. Et sinä osaa näytellä. Et pysyisi nuotissa vaikka henkesi siitä riippuisi. 

Koulumenestykseni oli äidistäni huolimatta hyvää. Sillä itsekkäistä syistään hän painosti - ei kannustanut vaan painosti - minua menestymään. Jotta hän sai leveillä ystäville ja kylänmiehille tyttärellä, joka menestyi koulussa niin hyvin. Ei se koulumenestyskään silti riittänyt. Jollakin paradoksaalisella tavalla minun piti hankkia yliopistotutkinto, siitäkin huolimatta, ettei minusta oikeasti ollut oikein mihinkään, mitä olisin halunnut elämälläni tehdä. Lähdin lukemaan teologiaa. Sinne missä rima oli tarpeeksi alhaalla. Valmistuinkin, hyvin arvosanoin. Ja lähdin tekemään jotain aivan muuta. 

Kyllä äidille apu kelpasi. Voi miten kelpasikin! Hän osasi tarpeen tullen olla aivan täysin avuton, ja tarvita apua - minulta tai joltakulta muulta, keltä sitten milloinkin - niin ettei enää ahdistuksissaan osannut suunnilleen ruokaa laittaa ennen kuin apua oli saanut. Kyllä silloin sitten kehui, miten taitava olen, kun senkin asian sain tehtyä, kun hän on niin avuton eikä osaa... Huomiota hän haki. Kerjäsi pään silityksiä. Kyllä sinäkin äiti osaat ja opit. Anna minä opetan, noin juuri äiti! Hyvin meni! Ja äiti siihen, kylläpä minä olen onnistunut kasvattamaan taitavan tyttären! Aivan, sinun ansiotasihan se oli. Not. Päin vastoin.

Onneksi minussa on aina ollut edes vähän kapinahenkeä. Sitä minä vielä teille näytän -henkeä. Menin kuoroon. Sain kympin laulukokeesta. Äidin "kannustuksesta" huolimatta. Selitys oli tietenkin, että kun HÄN kustansi minulle pianotunnit, alkoi viimein TOIVOTONKIN tapaus löytää nuotit. 

Kiitos kaikesta kannustuksesta, äiti. En tiedä olisinko tässä vai jossain muualla, olisinko osannut tehdä elämälläni lopulta jotain muuta vai en, jos olisin saanut lapsesta saakka kuulla, että minusta on johonkin sen sijaan, että sain aina kuulla olevani huonompi kuin muut. Sisko kirjottaakin niin paljon paremmin kuin minä. Eikä SISKONI tarvinnut mitään yliopistotutkintoa. Voi, HÄN voi tehdä elämällään ihan mitä vaan, ihan ilman koulutusta, koska on NIIN älykäs ja hyvä kaikessa! Ei äiti siskoani painostanut menestymään koulussa, hankkiutumaan yliopistoon. Äidin kannustuksen vuoksi hän on aina uskonut itseensä, aina saanut juuri sen työn minkä on halunnut, olipa hän siihen muodollisesti pätevä tai ei (eli ei). Kultalapsi. En ole katkera enkä kateellinen. Olen surullinen. 

MIten paljon enempään minä olisin elämässäni kyennyt, jos minutkin olisi opetettu uskomaan itseeni. Siskoni on aina muovannut oman elämänsä suunnan, siinä missä minä olen ajelehtinut virran mukana. Jotain minullekin on aina löytynyt, joku tuuppassut johonkin suuntaan. Minulla on ihan hyvä työ, olen ihan arvostettu. Olen riittävän älykäs, että virta vei hyvään suuntaan. Jossain vaiheessa otin elämäni omiin käsiini, kieltäydyin olemasta vain virran vietävänä. Siitä se poru syntyi. Se oli aika kamalaa. Millainen hirviö minusta oli kasvanut! En antanut äidin pompottaa ja sanoa, mitä minun pitäisi tehdä. Tein oman pääni mukaan.

Jossain siellä yhä tasapainoilen. Oman elämäni herruuden ja virran välissä. Mieheni uskoo minuun, olen alkanut itsekin uskoa itseeni. Kasvatan omia lapsiani uskomaan itseensä. Kiitos kannustuksesta, äiti.