lauantai, 10. marraskuu 2018

Kipeiden muistojen limbo

Näin unta kauan sitten kuolleesta pupustani. Pupusta, jonka jouduin antamaan pois mennessäni exäni kanssa naimisiin. Se eleli maalla onnellisena vielä muutaman vuoden sen jälkeen, mutta minä en ehkä koskaan päässyt eroon siitä tuskasta, että olin hylännyt rakkaan pupuni, joka luotti minuun. Olin pettänyt sen ja antanut sen pois. Pupun kuolemasta on varmaan jo parikymmentä vuotta. Se - kuten ensimmäinenkin pupuni - elää sydämessäni ikuisesti.

Viime yönä tuo pupu, tuo pois antamani, vieraili unessani. Olin jumissa kommunistisessa Tallinnassa, olisin voinut paeta helposti, jos olisin jättänyt pupun jälkeeni, jättänyt sen asuntoon ja lähtenyt itse turvaan. Unessa tein sen oikean päätöksen. Ilmoitin, etten lähde minnekään, jollen voi ottaa pupua mukaani. Rutistin sen syliini ja lupasin, etten jätä sitä.

Ei riitä, että olen antanut pois tuon yhden pupun. Olen antanut pois myös kaksi kissaani - lasteni kissaa. He eivät ehkä ikinä anna minulle anteeksi sitä, että valitsin kissa-allergisen miehen kissojen sijaan. Ehkä pieni pala minusta ei anna sitä itsellenikään ikinä anteeksi, enkä silti silloinkaan nähnyt muuta vaihtoehtoa. Olin rakastunut, ihmiseen, joka elää paljon pitempään kuin kissat. Halusin elää elämääni ja kissat kärsivät jatkuvasta yksinolostaan.

Sanon itselleni, että tein oikein. Olen naimisissa, olen onnellinen - niin onnellinen kuin rikkinäinen minäni osaa olla. Silti poden kissasyyllisyyttäkin ja minulla on niitäkin ikävä. Lapset olivat vain vuotta aiemmin joutuneet kohtaamaan vanhempiensa eron. Sitten lähti kissat. Voi miten paljon olen heitäkin valinnoillani rikkonut! Syyllisyydentunteeni ei tunne rajaa! Ei, vaikka yritän sanoa itselleni, että kipeitä asioita tapahtuu elämässä ja moni on menettänyt enemmän ja kaikki joutuvat kohtaamaan menetyksiä.

En usko että tekisin toisin, juuri mitään elämässäni, vaikka aikaa voisi kelata taaksepäin. En varsin kadu valintojani - se on melko turhaa. Tunnen kuitenkin syvää ikävää ja syyllisyyttä siitä, miten olen omilla teoillani satuttanut muita. Ennen kaikkea varmaan lapsiani, sillä veikkaan, että kissat ja pupu eivät kovin pitkään minua muistelleet vaan jatkoivat elämäänsä onnellisina siellä missä olivat. Pupun näin niin tekevän, kissoista voin vain toivoa ja uskoa, sillä en oikeasti tiedä.

Kuinka syvästi voi ihminen tuntea! Kuinka paljon itseään piinata muistoilla! Joskus mietin, tunsiko oma äitini puoliakaan minun tuntemastani syyllisyydestä, kun viimein aikuisena konfrontoin häntä niistä vääryyksistä, joita hänen kanssaan koin. Äiti pyysi anteeksi, muttei koskaan selittänyt tekojaan. En voi koskaan tietää, oliko anteeksipyyntö vain tapa korjata suhtautumiseni häneen sillä hetkellä, vai oliko äiti oikeasti pahoillaan. Ei sillä ehkä ole väliäkään enää, sillä minä tiedän antaneeni äidille anteeksi.

Äidin kuoleman jälkeen pintaan pulpahteli muistoja, jotka olin painanut pois. Kipeitä muistoja muoruudestani ja aikuisuudestanikin äidin kanssa. Kaikesta siitä, millä äiti minua satutti, millä äiti minua tuhosi. Isoäitini, monella tapaa hajottava hänkin, mutta minulle kuitenkin ensisijaisesti henkinen turvapaikka, oli hänkin jo poissa. Olin rikki, olin palasina, tunsin syöksyväni mustaan aukkoon tornadon riepottelemana.

Köysi, jonka varassa olin roikkunut äidissä kiinni - napanuora, if you wish - oli katkennut viimein. Koko aikuisuuteni olin sitä yrittänyt nyrhiä poikki tylsällä puukolla, sohien sokkona. Äidin kuolema katkaisi sen viimeisenkin langan, jonka varassa vielä olin. Olin vapaa! Jalkojeni alla ei kuitenkaan ollutkaan maa, vaan aloin pudota, syöksyä kohti varmaa kuolemaa muistojen pommittaessa minua pudotuksessani kuin myrkkynuolet intiaanien jousista.

Onneksi pääsin terapiaan silloin kun pääsin. Terapeutin avulla selvisin. Terapeutti oli kuin laskuvarjo, hidasti pudotukseni hallituksi. Terapeutti oli kuin lääkäri, joka yksi kerrallaan auttoi minua vetämään myrkkynuolet irti, päästämään niistä irti niin etteivät ne enää minua voi satuttaa. Olen jaloillani, omilla jaloillani! 

On ehkä kornia sanoa se näin, mutta on oikeasti paljon helpompaa - ainakin minunkaltaiselleni - päästä irti vääryyksistä joita olen itse kohdannut kuin päästä irti vääryyksistä, joita olen itse tehnyt. Syyllisyys elää sisälläni ikuisesti, sillä haluaisin jotenkin korjata sen niille, joita olen satuttanut, mutten pysty. Heidän pitää käydä itse läpi oma limbonsa, kuten minä kävin omani äitini suhteen. Ja minä saan kärvistellä omassa omien valintojeni aiheuttamassa limbossa ehkä loppuelämäni.

Ehkä jonain päivänä lapseni sanovat minulle, että olen armahdettu. Että he ovat antaneet minulle anteeksi. Ehkä olen silloin jo kuollut.

lauantai, 3. marraskuu 2018

Olen epävakaa

Vihaan sinua,
rakastan sinua.
Pidä minusta kiinni.
Hei, mitä hemmettiä teet? Päästä heti irti!
Olet maailman paras,
olet täysi turhake.
Painu helvettiin!
Olen pahoillani.
No, en oikeastaan ole.
Rakasta minua!
Häivy elämästäni!
Mene pois!
Hei, minne sinä oikein menit? Tule heti takaisin!

Olen epävakaa. Olen oikein päin, olen nurin päin, olen onnellinen, olen onneton, olen peloissani, olen haavoittunut. Olen rikkinäinen ja puolet ajasta täysi sekopää, mutta kun en ole, yritän tosissani olla parempi ihminen. Rakastan sinua täydestä sydämestäni. Pyydän vain: ole kärsivällinen kanssani.

Vapaasti suomennettu BPD-tukiryhmästä löytämästäni kuvasta.

borderline.jpg

lauantai, 27. lokakuu 2018

Rämpimistä

Viime aikojen ahdistuksen pahin terä on sulanut jonkinlaiseksi melankoliseksi masennukseksi. Ei minulla ole edes elämässä mikään varsinaisesti huonosti, tällä kertaa, mutta aaltoileva masennukseni triggeröityi viime aikojen liian monesta näennäisesti pienestä asiasta. Erehdyin myös lukemaan uutisia. Ehkä se on vähän tämä päivä päivältä syvenevä pimeyskin. Alakuloni syvenee joka vuosi syksyn mittaan, joten ei kai tässä mitään uutta ja ihmeellistä ole. 

Kun elää kroonisen ahdistuksen ja toistuvan masennuksen kanssa, ei lopultakaan tarvita paljoa niiden lehahtamiseen. Kun jo yksi bussista myöhästyminen tai liian kuuma kahvi tai lapsen wilma-merkintä riittää ahdistuspiikkiin. Kun vastoinkäymisiä tai negatiivisia tapahtumia on riittävän monta, käy ahdistus lähes sietämättömäksi. Epätoivoon vaipuminen on jonkinlainen puolustusmekanismi, joka puolestaan laukaisee masennusjakson.

En siis ole bipolaarinen, vaan diagnoosini masennuksen suhteen on toistuva masennus. Se tarkoittaa sitä, että masennusjaksojen välissä masennusta ei vain juuri ole. Elän niin sanotusti normaalia elämää, ilman masennusta, mutta myös ilman maniaa. Masentuneesta näkökulmasta normaali elämä näyttäytyy lähes maanisena ja ajatuskin siitä, että on muutama viikko sitten sosialisoida ja lähteä jopa yökerhoon kavereiden kanssa vaikuttaa vähintäänkin maaniselta. Nyt kun ei jaksa edes jutella ihmisten kanssa.

Sosiaalinen energiani on miinuksella. Ihmiset tympivät. Joudun työssäni olemaan sosiaalinen, ihmisten kanssa, ja se omalta osaltaan syö virtaani joka päivä. Juuri nyt en jaksa edes lukea kaveriporukan whatsapp-ryhmää. Se höpötys siellä vain ärsyttää. Juuri nyt en jaksa jutella edes mieheni kanssa, vaikka hän ja lapseni ovat ne ainoat, joita lähelläni siedän edes. Tai en siedä, vaan haluan heidän olevan lähelläni. Heidän ja koirien. Siitäkin huolimatta, että juuri pyysin miestäni olemaan vähän aikaa puhumatta, pliis.

En siis tiedä, miksi lähes pakkomielteisesti haluan tänään mennä kirjamessuille. Paikkaan, joka kuhisee ihmisiä ja meteliä. Haluan sinne kirjojen vuoksi, mutta tiedän, että ne ovat lopultakin messuilla sivuosassa. Joka nurkalla on haastatteluita ja ihmisiä on tungokseksi saakka. Olisin luultavasti better off menemällä kirjastoon tai hiljaiseen antikvariaattiin, jos kirjojen ympäröimä tahdon olla.

Haluan kuitenkin messuille. Osittain ehkä siksi, että minua tympii oma saamattomuuteni. Se, etten ikinä tee mitään ellei ole pakko. Pakotan itseni joka päivä töihin, missä vähäksi aikaa unohdan itseni, kadotan itseni ympärilläni tapahtuviin asioihin ja mieleni saa muuta tekemistä kuin käpertymistä omaan murheeseensa. Ehkä haluan hetkeksi kadota ihmismassaan kirjamessuillakin, vaikka pieni ääni takaraivossani piipittää, että minua vain alkaa siellä ahdistaa. 

Haluan yhden lempikirjailijani nimmarin. Se on ehkä yksi naurettavimmista ja turhimmista asioista tässä maailmassa. Jonkun ihmisen nimmari. Silti minua kutkuttaa ajatus katsoa hetki kirjailijaa pöydän takana, elävänä siinä edessäni, ja saada kirjaan todiste siitä, että olen "tavannut" kirjailijan. Jos kohta yhtenä sadoista muista, ihmisenä massassa. Ei paljon parempana kuin ämpärinjonottajat. Minäkin tymmin itseäni.

Onhan se liikkeelle lähteminen kuitenkin vaihtoehto sille, että käperryn säkkituoliin ja nukun kunnes minua ei enää ole. Sillä sekin vaihtoehto houkuttaa, vaikka tiedänkin, etten siihen säkkituoliin oikeasti kuole. Jokin sisäinen voima pitää minut elämässä kiinni silloinkin kun ahdistaa niin että tunnen räjähtäväni sisäänpäin kuin kuoleva tähti, kunnes jäljellä on vain musta aukko. Silloinkin, kun sisimpäni kramppaa masennuksen kourissa niin etten edes tunne seisovani suorassa. 

Se on se voima, joka on kannatellut minua nuoresta saakka. Joka on saanut astumaan jalalla toisen eteen, hengittämään henkäyksen kerrallaan, elämään päivän kerrallaan, riippumatta siitä, kuinka paljon on ahdistanut tai masentanut. Riippumatta siitä, kuinka kova ääni sisälläni on huutanut, ettei halua eikä jaksa eikä kiinnosta ja kaikki on paskaa.

Äidin kuoleman sysättyä minut vortexiin, imettyä minut hurrikaaniin, luulin sen voiman olleen äiti. Luulin jaksaneeni ja kyenneeni elämään päivästä toiseen vain koska äiti ei antanut muuta vaihtoehtoa. Ehkä se olikin äiti, ehkä olin oikeassakin, mutta siinä olin väärässä, että se olisi jotenkin riippuvainen äidin olemassaolosta. Se voima on minussa sisällä. Se periksiantamattomuus, jonka hän opetti. Äiti kasvatti minusta terrierin.

Tämä on ollut minulle vaikea pala myöntää. Se, että äidissä oli paljon hyvääkin, ja että äiti teki myös paljon asioita oikein. On niin helppoa olla vihainen ja rypeä kaikessa siinä pahassa, joka elämääni on varjostanut. Mustavalkoisena epävakaana on äärettömän vaikeaa hyväksyä samaan ihmiseen sekä hyvää että pahaa. Yritän kuitenkin. Niin demonisoimani äidin kuin idolisoimani isän suhteen. Kumpikaan ei ole kokonaan hyvä tai kokonaan paha. Ei meistä kukaan ole.

maanantai, 15. lokakuu 2018

Pään sisällä

Laitan kirjan pois ja sammutan valon. Haen mukavan asennon ja valmistaudun nukkumaan. "Mä en ole oikein varma, että tykkään tästä," sanoo ääni pääni sisällä. "Ai mistä et tykkää?" kysyy toinen ääni. "No tästä. Mistään," ensimmäinen vastaa. "Siis nukkumaanmenosta?" "Eikun, tästä. Elämästä." 

"Mä luulen, että mua vähän ahistaa," sanoo ensimmäinen ääni hetken hiljaisuuden jälkeen. "Sua ahistaa aina," toteaa toinen. "No nii, mut kun, ahistaa vaan," selittää ensimmäinen. "Mä en tajua tota ainaista ahistamista. Ei oo ees mitään syytä!" keskusteluun puuttuu kolmas ääni. "No ei ole ei," myöntelee toinen. "Niin mut kun, noi työjutut..." yrittää ensimmäinen. "Sä hoidit ne kunnialla, päästä jo niistä irti!" huokaisee toinen. "Mut sit noi seuraavat jutut," vänkää ensimmäinen. "Sä hoidat ne ihan yhtä lailla," kolmas kivahtaa jo vähän ärtyneenä.

"Niin, mut sit on toi aamu," ensimmäinen lopulta tuumaa. "Joo, no niin on ja se kyllä vähän ahistaa," myötäilevät niin toinen kuin kolmaskin. "Sitä helpottais jos alkaisit nukkua, etkä vatvois jotain ahistuksia asioista, jotka ei vielä edes ole tapahtuneet," toinen järkeilee. "Niin kai, mut en voi mitään sille, et vaan ahistaa," sanoo ensimmäinen vähän alistuneena ja selvästi ahdistuneena. "Jos vaikka vähän kirjoittaisit?" kolmas ehdottaa.

"Joo!" huudahtaa ensimmäinen ja keksii: "Kirjotetaan vaikka tästä keskustelusta!"  "Mitä järkeä siinä muka on?" kysyy kolmas. "Nyt mua vähän ahistaa," sanoo toinen. "Ai mikä?" utelee ensimmäinen. "No kun mä halusin vaan nukkua," toinen vastaa ja jatkaa: "kun ennen pitkää on se aamukin ja pitää taas herätä." "Olet ihan oikessa kyllä," myöntelevät ensimmäinen ja kolmas. "Kirjoitetaan silti, vaikka ihan vähän," ensimmäinen pyytää ja toinenkin myöntyy: "Okei, ihan vähän sitten."

Otan jo kertaalleen sulkemani koneen ja alan kirjoittaa, ihan hilppasen vain. Äänistä päässäni, jotka eivät oikeasti ole mitään ääniä, vaan ihan vain risteileviä ajatuksia. Pääni sisällä on jatkuva keskustelu käynnissä. On ahdistus. On järki. On tunteet. Ja ne käyvät loputonta väittelyä keskenään.

sunnuntai, 26. elokuu 2018

Mustaa ja valkoista

Kun äiti silloin reilut neljä vuotta sitten kuoli, syöksähdin sellaiseen pirunmoiseen vortexiin, että oksat pois. Itkin ja huusin vuoroin sitä, että rakastamani äiti oli poissa, vuoroin sitä, että olin helpottunut siitä, että vihaamani äiti oli poissa. Tunsin syyllisyyttä siitä helpotuksesta, tunsin ristiriitaa siitä, että ikävöin, vaikka päällimmäinen tunne oli viha. Lopulta annoin vihalle vallan ja joksikin aikaa se turrutti minut. Kunnes isoäiti kuoli ja olin jälleen tunteiden myllerryksessä.

Kun lapsi on ihan pieni, ovat ihmiset ympärillä joko hyvä tai pahoja. Kun äiti antaa läheisyyttä ja rakkautta, on äiti hyvä. Kun äiti ojentaa lasta, rankaisee lasta, saa lapsen tuntemaan olonsa pahaksi, on äitikin paha. Lapsen tunnemaailma on mustavalkoinen. Siinä noin kolmen-neljän ikävuoden tienoilla, samaan aikaan kun kehittyy kyky tuntea syyllisyyttä, kehittyy yleensä myös tunnemaailma hyväksymään harmaan eri sävyt. Äiti voi olla hyvä ja paha yhtaikaa. Hyvä äiti voi saada lapsen tuntemaan pahaa oloa ja lapsi alkaa ymmärtää oman syyllisyytensä tehtyään jotakin luvatonta.

Epävakaan, BPD-ihmisen, tunnemaailma ei ole koskaan kehittynyt hyväksymään harmaan sävyjä. Valkoinen muuttuu mustaksi sormien napsautuksella. Läheisissä ihmissuhteissa tämä aiheuttaa suuria myrskyjä ja riitoja, kun epävakaa ei kykene käsittelemään toisen negatiivista palautetta osana muuten "hyvää" henkilöä, vaan toisesta tulee saman tien kokonaan paha ja epävakaa tipahtaa kuiluun, jossa sillä hetkellä ainoa ulospääsy näyttäytyy toisen poistamisena elämästä. Sen hän herkästi tekeekin vähemmän läheisille, niille joista oma turvallisuus ei ole riippuvainen. Hylkää ennenkuin tulee hylätyksi. Läheisriippuvuus estää tekemästä hätäisiä ratkaisuja läheisten ihmisten suhteen. Toisaalta niin on hyvä, toisaalta se sallii myrkyllistenkin suhteiden jatkumisen pitkään parasta ennen päiväyksen jälkeen.

Oma syyllisyys negatiiviseen palautteeseen on mahdoton käsittää, sillä vaikka syyllistäminen ja syyllisyydentunne on jatkuvasti läsnä, on se kieroutunut koskemaan lähinnä "en ole tarpeeksi hyvä ja jos en pinnistele paremmin, minut varmasti hylätään" -tunnetta. Epävakaa tulkitsee toisen ihmisen pettymyksen - vaikkapa kun toinen haluaisi tehdä jotain, mutta epävakaa kieltäytyykin ja toinen pettyy - pettymisenä häneen henkilönä. Epävakaa kokee syyllisyyttä siitä, että on aiheuttanut toiselle pettymyksen ja pelkää tulevansa hylätyksi sen vuoksi. Siksi hän yleensä yrittää viimeiseen saakka miellyttää toista.

Kamppailen näiden tunteiden ja rationaalisen ajatteluni suoman terveellisemmän näkökulman kanssa liki päivittäin. Ei tarvita kuin yksi huonosti kommunikoitu ajatus miehen taholta ja soppa on valmis. Miehestä tulee "itsekeskeinen paska" ja minä ilmoitan olevani lähellä sietokykyni loppua. Huudan ja raivoan, hyökkään sillä tunnen itseni uhatuksi ja pelkään toisen hylkäävän koska "olen hänen mielestään vääränlainen ihminen". Se rationaalinen pieni ääni päässäni yrittää piipittää, että miehellä saattaa olla ihan validi pointti, mutta vasta kun rauhoitun yksin jossakin riittävän pitkään - mieluiten nukun yön yli - saa rationaalinen ajattelu ylivallan järkytetyistä tunteistani ja kykenen järjelliseen keskusteluun asiasta miehen kanssa, enkä enää ollenkaan haudo avioeroa. Päinvastoin.

Äidin suhteen olen saavuttanut eräänlaisen tasapainon, kiitos terapiani (ja sen, että äiti on kuollut, joten riittää että setvii menneet ilman että tarvitsisi jatkuvasti selvitä uusista tilanteista). Hyvä-paha-jako on muuttunut sisälläni hyväksynnäksi, että äiti oli molempia. Äiti oli rikkinäinen ja tarvitseva. Äiti kohteli minua henkisesti kaltoin, muttei pahuuttaan vaan siksi, että äidin sisäinen tyhjyys niin vaati. Jos minulla onkin - ehkä äidin takia? - jäänyt osa psykologisesta kasvuprosessista kesken niin varhaislapsuudessa kuin murrosiässäkin, niin oli äidilläkin jäänyt. Synnyin äidin tarpeiden täyttäjäksi. En siksi, että äiti olisi ollut pahansuopa, vaan siksi, että äidillä oli tyhjiö, jonka minä täytin synnyttyäni. Ja siitä äiti halusi pitää kiinni.

En ehkä ikinä enää osaa rakastaa äitiä niinkuin häntä kasvaessani rakastin. Rakastin ja tarvitsin, niin paljon, että sallin äidin manipuloida ja käyttää minua hyväksi vaikka se tuntuikin pahalta. Vielä pahemmalta olisi tuntunut äidin rakkauden menetys - mikä oli konkretiaa, jos äiti minuun pettyi tai suuttui minulle (mitä tapahtui varsin usein, sillä riitelin hänenkin kanssaan tavan takaa nuorena). En kuitenkaan enää myöskään vihaa äitiä. Tilalla on hiljainen hyväksyntä. Äiti oli, teki parhaansa, rakastin häntä, vihasin häntä, se on vain elämää. Olen ok sen kanssa, että äidin kuva on olohuoneessa hyllyllä. Jollakin tapaa en enää tunne äitiä kohtaan juuri mitään, en ainakaan mitään voimakasta.

On oikeastaan aika hassua, että tunnemaailmani on niin korostuneen mustavalkoinen, sillä muuten elämä näyttäytyy minulle kaikissa sateenkaaren väreissä ja mustan ja valkoisen välillä on miljoona ja yksi harmaan sävyä. En pysty luomaan absoluuttisia sääntöjä, edes lapsilleni, sillä tilannekohtaisesti sääntö voikin olla mielestäni väärä ja se pitää rikkoa. Tilannekohtaisesti venytän ja rikon yhteiskunnankin sääntöjä ja hyväksyn niiden rikkomisen, sillä ihmisyys ja ihmisen tarpeet ovat minun maailmassani keinotekoisten sääntöjen yläpuolella. Tunnemaailmassani näin ei kuitenkaan todellakaan ole. 

Muista siis, että jos olen päästänyt sinut elämääni, ihoni alle, olet etuoikeutettu mutta myös paljosta vastuussa. En päästä ihmisiä lähelle, en pinnan alle, sillä on helpompi pitää ihmiset käsivarren mitan päässä kuin antaa heille valta satuttaa minua. Saatan puhua intiimeiltäkin vaikuttavista asioista hyvänpäiväntutunkin kanssa, täysin tuntemattomankin kanssa, sillä sopivuuden rajat ovat minulle hämärän peitossa. Jälkeenpäin mietin sitten, ettei ehkä olisi pitänyt sanoa sitäkään sillekään... Toisaalta se toimii suojakilpenä säikyttäen pois ne, jotka eivät kykene sitä käsittelemään. Toisaalta minulle ne eivät ole merkityksellisiä asioita. Sisimpäni avaan vain harvoille ja valituille ja riidat kotona tai tuskastumiset teiniin ovat vain pintaa. Vain elämää.

Ei, en yritä sälyttää vastuuta tunteistani kenellekään. Toivon kuitenkin, että ne harvat, joihin olen riittävästi luottanut, eivät luottamustani pettäisi, eivät silloinkaan, kun minä uhkaan hylätä heidät. Silloin pelkään eniten. Silloin tarvitsen rakkautta eniten.