lauantai, 18. tammikuu 2020

Äiti on aina äiti

No, useimmiten. 

Näin alle linkitetyn videon ja aloin itkeä aivan hillittömästi. Joskus minäkin toivoisin, että minulla olis vielä äiti, että minulla olis äiti, jonka syliin käpertyä, ja johon voisin luottaa kertoessani elämästäni. Kaikenhan minä äidille kerroin ja äiti oli aina kyllä minulle aina läsnä, aina lämmin syli, lohdutti ja ennen kaikkea neuvoi (vaikken halunnut), mutta jälkeenpäin aina kaduin sitä, koska äiti käytti ne tilaisuudet hyväkseen ohjaillakseen elämääni.

Näin viime yönä äidistä untakin. Oltiin siskon kanssa vielä nuoria ja asuttiin mutsin kanssa. Äiti vietti aikansa sängyssä, minun palveltavana ja kertoi joka päivä uudesta sairaudesta, jonka oli itselleen diagnosoinut, ja kertoi pian kuolevansa. Milloin mikäkin syöpä ja lopulta jopa musta surma. Olin niin kyllästynyt, että toivoin äidin jo vaan kuolevan pois oikeasti, kunnes kerran katsoin nukkuvaa äitiä ja mietin, etten oikeastaan kuitenkaan haluaisi tämän kuolevan vielä. "Miten siskokin sen jälkeen pärjäisi?" mietin unessani. Lopulta äiti kuoli ja ruumiinavauksessa löytyi nipinnapin elossa ollut poikavauva äidin kohdusta. Sairaalloinen poikavauva minun hoidettavakseni. Jotenkin tuo uni kuvaa koko äitisuhdettani ja sen jälkimaininkeja oikein hyvin.

https://www.facebook.com/yleakuutti/videos/%C3%A4iti-on-aina-%C3%A4iti/345134352873858/

lauantai, 18. tammikuu 2020

Omassa tahdissa tai paniikki iskee

"Sillaikaa kun mä olen kaupassa, valmista sinä se risotto, jotta loppupäivä voidaan käyttää remppaan", mies sanoi istahtaessaan sängylle pukeutumaan. Itse istuin koneen ja kahvin kanssa peiton alla, koirat ympärilläni. Ynähdin epämääräisen joon ja jatkoin Facebookin lukemista. "Ja voisit nousta nyt, niin mennään koirien kanssa yhdessä ulos", mies jatkoi. "Ei kun mä odotan, että sä olet lähtenyt. Sovittiin, että mä menen niiden kanssa." "Mut jos nouset nyt voidaan mennä yhdessä. Sä kuitenkin viivyttelet muuten tunnin." "En viivyttele. Mä vaan haluan tehdä asiat omassa tahdissani."

Mies jatkoi vänkäämistään, viestinään, että jos en heti nouse ylös, on päivä pilalla, koska aikaa kuluu. Miehen sanallinen viesti ei ollut niinkään se, mikä minuun vaikutti niin että huusin lopulta hänelle: "Jätä mut jo rauhaan!", vaan se kiireellisyyden tuntu, joka hänestä ja hänen äänensävystään huokui. Miehellä on tapana tykittää komentoja, kun tehdään jotain keittiössä, niin tänäänkin, kun laitettiin aamupalaa. Olin siis jo valmiiksi ahdistunut siitä jatkuvasta vaatimusten tulvasta, jota hän syytää, ei pahansuovasti vaan koska hän on sellainen kuin on aivan kuten minä olen sellainen kuin minä olen.

Minä ahdistun ja kuormitun siitä, että koko ajan pitää tehdä, että komentoja sataa ennen kuin olen edellisiäkään asioita saanut tehtyä, että jatkuvasti on fiilis, että juostaan aikaa vastaan. Eikä mies ymmärrä, että sai minut nytkin sängynlaidalla istuessaan paniikkikohtauksen partaalle. Hengittelin käsiini, keskittyen vain siihen, hengittämiseen, kunnes pahin paniikin piikki meni ohi. "Sä et selvästi kykene ymmärtämään, miltä toi sun vaatimusten tulva ja kaikesta huokuva kiireisyys tuntuu." Olisin halunnut juosta ovesta ulos niin pitkälle kuin kykenen. 

Tiedän, että kun päästään tekemään sitä remppaa miehen palattua, on koko päivä sitä, että saan häneltä komentoa komennon perään, koska hän on se, joka tietää mitä pitää tehdä, minä vain tyhmä työrukkanen (remppahommat eivät ole minun juttuni millään tavalla, mutta ei se tekemättäkään valmistu). Yritän edes hetken rentoutua, jotta jaksan päivän sitä fyysistä tekemistä ja henkistä kuormaa. 

Muutama ranskalainen viiva siitä, miltä kaltaisestani (erityisherkästä ahdituneisuushäiriöisestä nyt ainakin) tuntuu tuo kiirehtiminen ja komentaminen, ja muutama vinkki, miten toimia, jotta kummallakin on parempi olla - tarvittava tulee tehtyä, toinen ei turhaudu, eikä toinen ahdistu. Riippumatta mistään psyykkisistä tiloista; pätee ihan kaikkeen ihmistenväliseen toimintaan ja kommunikaatioon.

- Jumitus. Pää menee jumiin, eikä pysty tekemään sitäkään, mitä on tekemässä
- Pakokauhu. Tarve päästä tilanteesta pois, juosta, ihan sama minne
- Hätä. En pysty, en kykene, apua!
- Hämmennys. En enää edes tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.
- Ylivuoto. Liikaa! En kykene käsittelemään. Paperi meni printterissä jumiin.

Hidasta. Harva asia tässä elämässä on minuuteista saati sekunneista kiinni. Hidasta tahtia. Ymmärrä, että asiat tulevat tehdyiksi vähemmälläkin tempolla, todennäköisesti paremmin. Kun teet yksin, tee juuri sitä tahtia kuin haluat, mutta älä edellytä toiselta samaa.

Anna aikaa. Älä oleta, että toinen kykenee reagoimaan sanomaasi sekunnin murto-osassa, tai edes parissa sekunnissa. Anna aikaa prosessoida ja reagoida omassa tahdissa. Sitten jos alkaa näyttää siltä, ettei toinen edes kuullut, kysäise nätisti kuuliko toinen. Siihen on helppo vastatakin nätisti "joo, prosessoin vielä" tai "en, toistatko", kun taas äkäinen toisto saa vain toisenkin äkäiseksi.

Kuuntele. Kuuntele korvillasi JA silmilläsi. Havainnoi toisen rytmi ja yritä sovittaa toiselle tarkoitetut tehtävät sen mukaan. Ota huomioon, jos toinen sanoo, että nyt mennään liian nopealla tahdilla.

Keskustele. KAIKKEIN PARASTA on, jos et edes lähde koko käskytyslinjalle, vaan keskustelet suunnitelmasta ja aikataulusta toisen kanssa etukäteen. Sovitte, että sinä hoidat tietyt asia, ja toinen toiset, aikataulu tämä, sitten katsotaan seuraavat stepit. Varsin normaalia projektinhallintaa. 

Pyydä, älä käske. Jos nyt kuitenkin hoidat asian komennoilla, mieti, miten ne esität. Käskyt aiheuttavat vastareaktion, pyyntö otetaan vastaan positiivisemmin. "Pese nämä!" vs. "Seuraavaksi voisit pestä nämä." tai "Pesisitkö nämä." Olettaen, että kyseessä on kuitenkin kaksi aikuista, jotka tekevät asioita yhdessä, jälkimmäiset tavat eivät aiheuta sitä "ei mua huvita" -teinireaktiota, vaan se ensimmäinen vaihtoehto suututtaa ja saa tiuskaisemaan "pese itse!".

Yksi asia kerrallaan. Älä ohjeista/käske/komenna/muistuta seuraavaa toimenpidettä toisen vielä tehdessä edellistä. Se on toisen kiirehtimistä ja tuntuu pahalta.

Älä mikromanageeraa. Kun toinen tekee, älä päällepäsmää, anna jatkuvia ohjeita, tarkkaile, miten toinen asian tekee, ellei hän itse pyydä apua tai neuvoja. Luota, herran tähden!

Ja muista, että toisen huomioiminen omassa kommunikoinnissa ei ole munankuorilla kävelyä vaan huomaavaisuutta, joka helpottaa myös omaa elämääsi!

tiistai, 31. joulukuu 2019

Kohti uutta vuosikymmentä

Elämän isommat käänteet ovat aina olleet niitä hetkiä, jolloin katson taaksepäin. Olen lukenut lukuisat päiväkirjani (menossa numero 21 - kirjoittanut päiväkirjaa 10-vuotiaasta saakka) läpi sellaisten elämänmuutosten yhteydessä kuin naimisiinmeno, äidiksi tuleminen, ero, äidin kuolema - ja välillä siinä välissäkin. Nyt läpiluku on jo melkoinen urakka; viimeksi sen tein muutama vuosi sitten, kun kirjoitin ne samalla koneelle, digitoin ne word-tiedostoiksi, joista pystyn halutessani etsimään asioita.

Pienempiä taaksekatsomisen hetkiä ovat vuodenvaihteet ja vuosikymmenten vaihteet. Joka vuosi katson mennyttä vuotta - mikä oli hyvää, mikä oli paskaa, mitä muuta tapahtui. Vuosikymmenen vaihtuessa katson koko mennyttä vuosikymmentä. Nyt päättyvä vuosikymmen on siitä erityinen, että sen alkaessa olin juuri laittanut lasten isän kanssa eropaperit menemään. Toki ero virallisesti astui voimaan vasta kesällä, mutta vuoden vaihtuessa olin vapaa. Tai no, seurustelin jo reboundini kanssa ja vietin itse asiassa Uuden Vuoden laivalla hänen kanssaan, mutta elämässäni oli alkamassa kokonaan uusi jakso.

Vuosikymmeneen mahtuu niin paljon. Aikuiselämäni ensimmäinen ja viimeinen (tämän hetken ymmärryksen valossa) sinkkuaika, uusi suhde, josta muodostui lopulta uusi avioliitto. Lapsen masennus ja itsemurhayritys, oma aivokasvain, äidin kuolema, isoäidin kuolema. Ajanjakso, jolloin tunsin kieppuvani vapaassa pudotuksessa kohti tuntematonta kunnes terapian myötä pääsin takaisin jaloilleni.

Vieläkin kannan sisälläni niin paljon. En usko, että se koskaan muuttuu. Mitä pitemmälle elämää eletään, sitä enemmän sisällemme kertyy painolastia. Normielämässä se vain kuplii pinnan alla, kolistelee kaltereitaan tyrmässä johon sen olen pakottanut. Jostain syystä joulu ja vuodenvaihde ovat aikaa, jolloin jää murtuu ja kalterit antavat periksi, ja palasia pääsee pintaan. Kuin mustekalan lonkerot ne kietoutuvat mieleni heikoimpiin kohtiin ja yrittävät vetää minut pinnan alle mukanaan.

Ei minua oikeastaan ahdista sen enempää kuin normaalistikaan. Ei masenna sen enempää kuin normaalistikaan. Mutta eläminen väsyttää enemmän kuin yleensä. Olen itkuherkempi kuin normaalisti. Mieltäni painavat asiat, joita en edes pysty hahmottamaan. Haluaisin vain nukkua. Paeta itseäni uneen.  Unimaailmassani viihdyn paljon paremmin kuin todellisessa maailmassa.

Tässä  kuitenkin ollaan ja pyristellään. Kuljetaan kohti uutta vuotta ja uutta vuosikymmentä. Vuosikymmentä, joka näkee nuorimmankin lapseni muuttavan pois kotoa ja koiriemme kuolevan - sen verran voin sanoa jo suhteellisen varmaksi. Mitä muuta se tuo tullessaan, sen näkee kun kokee, kuten mutsi tapasi sanoa. Parempi niin. Pää pystyssä kohti tulevaa! 

Hyvää Uutta Vuotta!

torstai, 26. joulukuu 2019

Persoonallisuus kaikissa väreissä

Tämä persoonallisuusasia jaksaa kiehtoa minua. En tiedä, miksi minulle on niin tärkeää päästä perille siitä, mikä on peruspersoonallisuuteni, mikä on trauman aiheuttamaa, mikä on suojamekanismia, mikä mitäkin. Jollakin tapaa tunnen, että jos vain saisin kuorittua pois kaiken "päälleliimatun", siis sen, minkä on ympäristö (lue: äiti) minulle aiheuttanut, jotenkin tietäisin paremmin, kuka olen. Tiedostan kyllä, ettei sellaista ihmistä olekaan, joka aikuisena olisi sama kuin syntyessään. Eihän persoona ole valmis syntymän hetkellä; syntyessämme meillä on koordinaatit, joiden puitteissa persoona kehittyy elämän vuorovaikutuksessa. 

Silti en pääse karkuun ajatusta, että haluaisin tietää, kuka olen - olisin - ilman traumapersoonaa. INFP on tyypillinen traumapersoonallisuus. Harvinainen laajalla skaalalla, mutta kysypä ihmisten persoonallisuuksia epävakaiden tukiryhmässä ja INFP on yliedustettu. DISC-persoonallisuusmallinnuksessa mainitaan erikseen, ettei sillä voi määrittää epävakaiden, autismikirjon, jne. diagnosoitujen persoonaa. Miksi? Koska persoonamme on rikki. Hajonnut. Hajallaan. Epästabiili. Se ei seuraa normeja, koska taustalla on tekijöitä, jotka voivat milloin tahansa flipata henkilön traumaperäiseen käytökseen persoonan määrittelemän sijaan. 

Luin eilen loppuun Thomas Eriksonin kirjan Idiootit ympärilläni. Hurjan valaiseva kirja, jonka esipuheessa jo mainitaan, että tällä (DISA, joka on sama kuin DISC) menetelmällä ei sitten määritellä em. neurologisesti poikkeavia henkilöitä. Silti kirja tarjosi todella paljon ymmärrystä eri ihmisten käyttäytymismalleja kohtaan, myös eväitä itseni ymmärtämiseen. Erityisesti se auttoi ymmärtämään miestäni, ja suhdettamme. Mieheni toki menee jossakin määrin asperger-puolelle, joten tiputaan kumpikin (ja minun lapseni myös) kirjan ulkopuolelle noin sinänsä. Silti. Mies on erittäin vahvasti sini-punainen - analysoiva-hallitseva - kun taas itse koen olevani enempi akselilla kelta-vihreä - inspiroiva-vakaa (ironisesti). 

Kirjan luettuani en tietenkään voinut vastustaa kiusausta etsiä netistä DISC-testiä ja edes yrittää hahmottaa itseäni ja persoonaani jälleen vähän paremmin, tai ainakin uudesta näkökulmasta. Ei niin yllättäen testin tulos oli itse asiassa vahvasti kolmivärinen: keltainen (se sosiaalinen, ekstrovertti inspiroija) 36%, punainen (! se hallitseva ja kontrolloiva raivotar) 32% ja vihreä (se vakaa ja ystävällinen muutosten pelkääjä) 28%. Loput 4% oli sitten se häivähdys sinistä (analyyttinen detaljeihin takertuva pilkunviilaaja). Luultavasti tulos oikeasti on melko oikea. Minussa on kaikkea, myös häivähdys pilkunviilaajaa. Riippuu ihan tilanteesta ja fiiliksestä, mikä puoli minusta milloinkin pääsee esiin.

Johtopäätös: en ole yhtään lähempänä itseni tuntemista kuin ennenkään. Siis sen syvimmän itseni. Kyllähän minä tämän ailahtelevan itseni tunnen, siis niin hyvin kuin ailahtelevan voi tuntea. Siihen riittää tietoisuus akseleista, joilla ailahtelee. Kaikki muu on sattumien summaa.

Joku (mielestäni se oli Maaret Kallio Lujasti lempeä -blogissaan, mutten löydä nyt kyseistä kirjoitusta mistään, millään - edit: ystäväni sen minulle löysi, taisi olla alunperinkin hänen linkittämänsä artikkeli) kirjoitti aivan jokin aika sitten viisaasti, ettei pidä yrittää työntää itseään lokeroon, vaan yrittää ymmärtää erilaiset lokerot itsessä. Jokaisella meistä on erilaisia käyttäytymismalleja, joille löytyisi syynsä, jos tarpeeksi kaivaisi. Meillä traumapersoonaisilla lipasto ei ole mikään normi-mummolalipasto, vaan muistuttaa ennemmin kirjaston kortistoa, jossa kortit on kauan sitten kaadettu lattialle ja työnnetty takaisin laatikoihin sikin sokin vailla järjestystä.

Järkeni sanoo minulle, ettei ole mitään tarvetta (tai edes mieltä) yrittää saada järjestystä kortistoni kaaokseen. Se juna meni jo. Riittää, että kykenen elämään suhteellisen hyvää elämää kaaokseni kanssa. Tyhjyys sisälläni haluaisi kuitenkin ymmärtää. Haluaisi tietää, kuka olen, jos riisutaan defenssit, kilvet, selviytymismekanismit. Vai onko sen kaiken takana mitään? Onko sittenkin ytimeni vain tuo tyhjyys?

sunnuntai, 22. syyskuu 2019

Romahdus ja miten siitä noustaan

Kun liika on liikaa, se vaan on liikaa. En minä nyt sen enempää tässä siitä, mikä kaikki minut kuormitti pisteeseen, jossa romahdin, sillä ei se ole merkityksellistä. Olipahan vaan liian monta mieltä painavaa asiaa, ahdistusta, riitelyä ja lopulta syyllisyydentunnetta ja tarpeetonta häpeää.

"Ehkä mä vaan menen ja hirtän itseni!" huusin miehelle ja painuin itku kurkussa pihasta. Myönnän käyttäväni tuota ääneen vähän liiankin usein. En oikeasti ole hirttämässä itseäni, vaan yritän sillä ilmaista sitä pahaa oloa, joka ryöpsähtää tilanteissa, joissa koen olevani huono, kaikkeen syyllinen, aiheuttavani muille vain harmia, tarpeeton ja turha muutenkin. Kai minä yritän sillä saada muut tuntemaan olonsa yhtä kurjaksi. Sen lisäksi, että minusta oikeasti kyllä tuntuu siltä, että haluaisin vain kuolla pois, turha epäkelpo ihminen.

Marssin metsäpolulle paljain jaloin, pyörsin takaisinpäin, pyörin hetken tietämättä minne haluan mennä, kunnes istahdin pihakivelle itkemään. Aikani siinä itkettyäni jokin pieni ääni päässäni pääsi murtautumaan kaiken sen tuskan läpi ja kuiski, että hei, mene ottamaan yksi opamoxi niin rauhoitut. Tottelin ääntä ja menin hakemaan lääkekaapista rauhoittavan, eteisestä tupakan ja jalkaani crocsit. Nappasin kuulokkeeni ja kännykkäni ja laitoin Spotifyn huutamaan LinkinParkia korviini, niin että maailman kaikki muut äänet hukkuivat sen alle. 

Kävelin takaisin metsäpolulle ja sitä kautta puistoon penkille istumaan. Pois sieltä, missä minua ahdisti. Istuin ja kuuntelin musiikkia, pelasin aivotonta kännykkäpeliä, kunnes syksyinen tuuli alkoi tuntua viileältä ja kävelin takaisin kotiin. Käperryin peiton alle kuulokkeet yhä korvillani, puristin silmäni kiinni. Koira hyppäsi viereeni lepäämään, uskollinen lämmin ystäväni. 

Päässäni oli vain yksi ajatus: Haluan pois, sillä olen arvoton. Epäkelpo, huono, turha. Kun lopulta avasin silmäni, tuijotin seinää näkemättä mitään, ajattelematta mitään. LinkinPark pauhasi täyttäen pääni sillä tuskalla, jota tunsin. Itkin vähän lisää, kun kuulokkeista tulvi Leave out all the rest.

"Don't be afraid, I've taken my beating
I've shared what I made
I'm strong on the surface, not all the way through
I've never been perfect but neither have you

When my time comes, forget the wrong that I've done
Help me leave behind some reasons to be missed
And don't resent me, and when you're feeling empty
Keep me in your memory, leave out all the rest
Leave out all the rest"

Mietin Chester Benningtonia, joka ei jaksanut jatkaa enää. Mietin hänen perhettään, jolle jäi vain muistot. Mietin tyttäreni kaveria, joka huutaa apua uhkaamalla tappaa itsensä - vakavammin kuin minä. Mietin lapsiani ja miestäni ja koiriani ja vähän kerrassaan aloin tuntea olevani valmis kohtaamaan jälleen maailman ja elämän ja nousemaan alhostani. Opamoxilla on oma osuutensa asiaan, kävelyllä, tupakalla ja LinkinParkilla osansa. Loput kai hoitaa oma mieleni, joka on elämän saatossa ohjelmoitu nousemaan aina takaisin pinnalle. 

En ole pilvissä (enkä pilvessä), mutta tämä vuoristoradan tasaisempi eteenpäin kolisteleva osuus on ihan jees. Se riittää siihen, että nousin laittamaan lapselle ruokaa, että huomenna taas menen töihin, että elämä ja arki jatkuu. 

ahdistunutpupu_v%C3%A4synyel%C3%A4m%C3%A