maanantai, 26. heinäkuu 2021

Irtisanoutuminen traumoista

Eilen aamulla Facebookin muistoissa vastaani tuli kuva äidistäni onnellisena siellä missä hän oli onnellinen, vajaa vuosi ennen kuolemaansa, kun olin viikon verran hänen luonaan. Yllätyksekseni aloin itkeä kuvaa katsoessani. Huomasin, että minun oli ikävä äitiäni. Aidosti ikävä. Vihdoin.

Pitkään pidin kiinni traumoistani ja kaunastani, ajatellen, että jos päästän niistä irti, ne mitätöityvät. Ajatellen, että jos annan itselleni mahdollisuuden muistaa ja ikävöidä sitä, mikä äidissä oli hyvää, mikä suhteessamme oli hyvää, menetän jotain itsessäni. Ajatellen, että on parempi olla välinpitämätön kuin tuntea sen paremmin vihaa kuin rakkauttakaan äitiä kohtaan. Että vain sillä tavoin olen hänesstä ja siitä pahasta irti.

Mikä suuri valhe! Välinpitämättömyys oli - ainakin minulle - vain suojamekanismi, jolla oli merkitystä niin kauan kun en oikeasti ja aidosti ollut työstänyt äitisuhdettani ja traumojani loppuun. 

Viime kevät oli hirvittävän vaikea minulle emotionaalisesti ihan muista syistä kuin äidistäni johtuen. Palasin terapiaan, oikeastaan jo ennen joulua, luin kaikenlaista kirjallisuutta - tärkeimpänä Tunne Lukkosi (Kimmo Takanen), vahva suositus kelle tahansa! - ja vaikken oikeastaan aktiivisesti yrittänyt työstää äitsuhdetta vaan ihan muita asioita, se tapahtui siinä samalla. Se tapahtui siinä, kun tuon mainitun kirjan myötä etsin omaa sisäistä aikuistani, ja löysin sen. Silloin pystyin päästämään irti traumoista ja kiukusta, sillä sisäinen lapseni oli löytänyt lohduttajaksi ja suojelijaksi sisäisen vastuullisen aikuiseni, minut, itseni. Minun ei enää tarvinnut vetää kilpeä itseni ja äitini väliin.

Pohdin ja kipuilin asian kanssa keväällä. Aloin lähestyä äitisuhdettani, ja kirjoitin Facebookkiin tekstin, jota en tarkoittanut pahalla, mutta joka oli harkitsematon ja sai siskoni älähtämään, että älä pliis julkisesti riepota äidin muistoa. Siskon pyyntö herätti minut, nykäisi minut ulos sieltä jostakin, minne olin jäänyt jumiin. Ei tietoisesti, eikä ehkä kertaheitolla, mutta riittävästi, niin että nyt, pari kuukautta myöhemmin, voin sanoa olevani vapaa. Vapaa katkeruudesta, kaunasta, traumoista. 

Ei se muuta niiden aiheuttamaa epävakautta, se on minussa ja pysyy, mutten ole katkera siitä. En kavahda äidin kuvan näkemistä; päin vastoin, laitoin kehyksiin yhden lempikuvistani, sellaisen, missä minä, sisko ja äiti ollaan yhdessä ja hymyillään täsmälleen samalla tavalla. Eikä minusta enää tunnu pahalta ajatella, että minussa on äitiäni. Äidissä oli paljon hyvää ja lämmintä ja ihanaa, haluan muistaa sen ja ne, ja tuntuu hyvältä kaivata sitä, kaivata äitiä.

Äiti eli omien traumojensa kanssa ja niistä käsin aiheutti traumoja minulle, mutta äiti ei ollut ilkeä tai pahansuopa. Vain ihminen, joka rikkinäisyydestään käsin teki sen minkä voi ja yritti saada omat tarpeensa täytetyiksi kuten meistä jokainen. Tiesin ja tiedostin tämän jo kauan sitten, mutten pystynyt antamaan anteeksi sitä, mitä se minulle tarkoitti. Nyt pystyn, nyt olen antanut äidille anteeksi, ja toivoisin, että voisin halata äitiä, että hän voisi tietää tyttärensä antaneen anteeksi.

Se on mahdollista ja se on vapauttavaa, päästää irti kaunasta ja antaa anteeksi sille, joka on rikkonut sinua vastaan. Oma elämä on sitä myötä parempaa, sillä katkeruus lopultakin kalvaa sisältä ja tekee vain kantajansa elämän ikävämmäksi, ei kenenkään muun. Tämänkin olen tiennyt jo kauan sitten, nyt olen elänyt sen todeksi.

perjantai, 9. huhtikuu 2021

Tunteiden hallinnan ABC

A) Älä yritä hallita niitä

Mitä enemmän tunteitaan yrittää kontrolloida, sitä suuremman möykyn eli ahdistuksen ne aiheuttavat ja sitä voimakkaammilta ne tuntuvat taistellessaan tullakseen nähdyiksi ja kuulluiksi. Kun tunteen salli, validoi, antaa sille oikeutuksen - sillä tunne ei ole paha tai väärä vaan todellinen ja aito kokemus silloinkin kun se ei perustu objektiiviseen faktuaaliseen totuuteen tilanteesta tai muusta laukaisevasta tekijästä - se menettää voimaa ja valtaa. 

Tämä pätee niin positiivisiin kuin negatiivisiinkin tunteisiin, vaikka herkemmin tämän ajatuksen ymmärtää negatiivisen tunteen kannalta. Loppujen lopuksi positiivisen tunteen kanssa tilanne on aivan sama. Jos yrität vaikkapa kahlita rakkautta, väkisin pakottaa sitä olemaan ja pysymään, se todennäköisemmin kuihtuu kuin kukoistaa. Se kuihtuu aiheutuneiden negatiivisten tunteiden alle. Se kuihtuu menettämisen pelon ja muiden kontrollointia lisäävien tunteiden alle. Positiivista tunnetta voi ja pitääkin ruokkia, muttei koskaan kontrolloida. Negatiivinen tunne sen sijaan kannattaa näännyttää nälkään olemalla ruokkimatta sitä.

B) Nimeä ne

Antamalla tunteille nimet, osoitat tunnistaneesi tunteen ja hyväksyt sen. Nimeämällä, siis tunnistamalla ja validoimalla, tunne ei pääse hyökymään ylitse tuntemattomana pelottavana massana, vaan jonakin tuttuna, jonka kanssa pärjää. Tunne ei jää mustaksi aukoksi, määrittämättömäksi ahdistusmöykyksi rintaan, vaan löytää uomansa, jota pitkin se voi virrata turvallisesti, hallitusti(!) ja ennakoidusti. Joskus kuohuen, joskus rauhallisemmin. 

Entä tunteet, joista haluamme pitää kiinni? Tunteet kuten vaikka ilo tai edellä mainittu rakkaus? Ruokkimalla niitä niiden virtaus hidastuu, niiden uoma pitenee, eikä ehkä ikinä tule päätepisteeseensä. 

C) Tunne ne

Kun tunteen on validoinut ja nimennyt, jää enää sen tunteminen. Tiedät tunteen olevan sisälläsi, olet antanut sille oikeutuksen, olet nimennyt sen, nyt vain tunnet sen. Tiedän monen pyrkivän poistamaan esimerkiksi surullisuutta tai ahdistusta katsomalla komedioita tai tekemällä jotain muuta, mikä saa tunteen unohtumaan. Sillekin on toki tilauksensa, kunhan ei unohda antaa tunteelle kuitenkin mahdollisuuden tulla tunnetuksi.

Olkoon sitten vaikka kunnon itku ennen unta, kävely luonnossa, tunnetta myötäilevän musiikin kuunteleminen, tunteesta kirjoittaminen. Anna tunteen olla, tunne miltä se tuntuu. Joskus tunne kestää kymmenen minuuttia, joskus tunnin, joskus päivän, joskus viikkoja. Anna kestää, tietäen, että se menee pois, ohi, kun olet tuntenut sen loppuun. Negatiivisista tunteista nyt nimenomaan puhuen. 

2021-04-09%2013.16.12.jpg

Epävakaa on tunne-elämältään keskivertoa heittelevämpi. Tunteet tulevat ja menevät ja heittelevät "normaalia" nopeammin ja voimakkaammin. Kaikki tuntuu isommalta,vahvemmalta, niin ilot kuin surut. Ahdistukset ovat syvempiä ja onnen hetket korkeampia, vaihtelut ovat nopeampia. 

Joskus hämmästyttää itseänikin, miten nopeasti putoan, miten vauhdilla nousen kun nousen. Mikään ei tietenkään synny tyhjiössä, eikä oikeasti silmänräpäyksessä, vaan pitkäänkin taustalla työstyneet asiat vain laukeavat yhtäkkisesti. Jokin lausahdus, jokin näennäisen pieni asia avaa kuilun, johon putoan rysäyksellä. Vellon ja rämmin pimeässä kuilussa tunteideni ristiaallokossa, kunnes eräänä päivänä jokin tapahtuma, jokin oivallus, laukaisee heittoistuimen ja yhtäkkiä olen taas pinnalla. 

Yhtäkkiä elämä maistuu mansikalta ja kaikki on paremmin kuin hyvin. Yhtäkkiä en tiedä, mitä tekisin sen hyvän oloni ja ylimääräisen energiani kanssa, kun kaikki huomioni ja energiani ei menekään pelkästään hetkestä ja tilanteesta selviytymiseen. Yhtäkkiä tunteiden hallinnan työkalupakkini - tuo ABC tuossa yllä - onkin aktivoitunut ja toimintakykyinen eivätkä edes vain vähän aikaa sitten suurelta tuntunutta tuskaa aiheuttaneet tapahtumat ja asiat pääse valtaamaan elämääni.

Tiesin pudotessani, että sieltäkin noustaan. Tiedän tässä kevyesti euforiaakin muistuttavassa tilassani, että täältäkin taas pudotaan. Mielialani vaihtelevat yhtä varmasti kuin Suomen vuodenajat, eikä niiden voimakkuus ja kesto ole sen paremmin ennustettavissa kuin eteläisen Suomen säätilat.

fingeri_ep%C3%A4vakaas%C3%A4%C3%A4tyyppi

Olenkin tullut koko lailla siihen lopputulokseen, että onnellisuutta on se, että hyvän olon jaksot kestävät pahoja oloja pitempään. Olen myös kauan sitten ymmärtänyt, että jokaisesta pienestäkin hyvästä hetkestä on syytä nauttia, sillä pudotus tulee varmasti, eikä se siitä murehtimalla parane. Päinvastoin.

Olen monesti sanonut, ei kyse ole siitä, ettenkö luottaisi elämään. Luotan kyllä; luotan sataprosenttisesti siihen, että jonkun kulman takaa se taas heittää ämpärillisen kuraa kasvoille, olinpa minä siihen valmistautunut tai en. Turha sitä siis on miettiä, minkä kulman takaa ne lentävät ja missä muodossa. Sitä odotellessa voin antaa auringon paistaa kasvoilleni ja toivoa paskaämpärin olevan mahdollisimman kaukana ja pieni.

2021-04-09%2013.16.05.jpg

keskiviikko, 10. maaliskuu 2021

Masennus, ahdistus, mitä näitä nyt on

Paljon olen lukenut epävakaasta persoonallisuudesta näiden viime vuosien aikana, paljon itsestäni olen sitä myötä oppinut. Silti välillä on hyvä lukea vaikkapa sellainen artikkeli kuin Terveyskirjaston Epävakaa persoonallisuushäiriö. Mikään artikkelissa ei ollut minulle uutta, silti luin sitä eilen illalla jotenkin aivan kuin en olisi koskaan mitään aiheesta ymmärtänytkään. 

Kuvittelin olevani masentunut. Juttelin eilen psykiatrin kanssa, joka oli toista mieltä. (Epävakaan) ahdistus se on pompannut pilviin elämäntilanteiden muutosten myötä, joten masennuksena sen hoitaminen johtaisi todennäköisesti jonkinlaisen maniaan ja vielä pahempaan unettomuuteen. Sain sen sijaan ahdistuneisuutta lievittävän lääkkeen ("tätä käytetään usein epävakauden hoidossa"), jonka avuin nukuinkin viime yön kuin tukki, ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Löysin selvästikin pätevän psykiatrin minua auttamaan.

Elämä tuntuu tänään paremmalta. Pelkästään jo se, että on nukkunut, että on tullut kuulluksi ja autetuksi, että minuun on onnistuttu valamaan toivoa. Ei, et sinä tähänkään kuoppaan jää. Jatka sitä terapiaa, lue tämä (edellä mainittu) artikkeli ja sen kautta löytyvä itsehoito-opas, ota tämä lääke ja nuku. Sulla ei ole kiire. 

Vähän on sellainen fiilis, että saatanan epävakaa! Pakkoko kaiken on aina olla näin saakelin vaikeeta! Toisaalta nyt on taas uusi mahdollisuus selvitä parempaan elämään, tämän pakotettua minut takaisin terapeuttini luo. Isoja asioita on tapahtunut, ne ovat saaneet pitkään jotensakin kuosissa olleen epävakaani oirehtimaan taas pahemmin, mutta hyvässä lykyssä tulen tästäkin ulos parempana kuin olin tähän tipahtaessani.

notalwaysstrong.jpg

lauantai, 6. maaliskuu 2021

Done

Done on se tunne kun ei jaksa enää mitään. Ei jaksa välittää, ei jaksa ajatella, ei jaksa. Ei. Vaan. Jaksa. Done on se tunne, kun elämässä ei enää ole vastauksia, on vain kysymyksiä. Se tunne, kun vaihtoehdot ovat hajota tai hajoa. Kun et näe sumultasi mitään, et edes omia tunteitasi. Se on se tunne, joka jää jäljelle, kun toivo kuolee.

2021-03-06%2010.25.54.jpg

Väsähdin. Väsyin yrittämään. Väsyin kertomaan itselleni mitä pitäisi tuntea, vaikka tunteet huusivat muuta. Väsyin, sillä pääni sanoo yhtä ja tunteet toista. Väsyin, enkä enää tiedä, jaksanko haluta sitä mitä minun pitäisi haluta. Väsyin pyristelemään verkossani, annoin periksi. 

Masennuin. Yhtäkkiä ja syvästi. Yhtenä päivänä vielä hymyilin ja tsemppasin ja toivoin ja valoin toivoa myös ympärilleni. Seuraavana päivänä hymy oli kadonnut, tunsin makaavani maassa murskautuneena, toivon kadottaneena. Yhteys tunteisiini katkenneena.

Liian pitkään yritin. Liian pitkään olen ollut vahva. En jaksakaan enää. Ja se pelottaa. Kaikki pallot ovat pudonneet käsistäni, kierineet mikä minnekin ja rikkoutuneet. Minä olen pudonnut, kun en jaksanutkaan enää kannatella edes itseäni. Voisinpa vain piiloutua jonnekin pois tästä maailmasta. Antaa elävien jatkaa elämää. Sisältä kuollut ei kuulu heidän joukkoonsa.

Kokemuksesta tiedän, että tästäkin vielä menen läpi, tästäkin vielä selviän. Lopputulema kuitenkin pelottaa, sillä juuri nyt en näe kuin vääriä vaihtoehtoja. Ei kai vialliselle oikeita olekaan. Jos on muuten hyvin, jokin sisäinen oikosulku rikkoo senkin.

All that we can do is just survive
All that we can do to help ourselves is stay alive

Ragged lines of ragged grey
Skeletons, they shuffle away
Shouting guards and smoking guns
Will cut down the unlucky ones

I clutch the wire fence until my fingers bleed
A wound that will not heal, a heart that cannot feel
Hoping that the horror will recede
Hoping that tomorrow, we'll all be freed

Sickness to insanity
Prayer to profanity
Days and weeks and months go by
Don't feel the hunger, too weak to cry

I hear the sound of gunfire at the prison gate
Are the liberators here, do I hope or do I fear?
For my father and my brother, it's too late
But I must help my mother stand up straight

Are we the last ones left alive?
Are we the only human beings to survive?

(Rush, Red Sector A)

sunnuntai, 28. helmikuu 2021

Dissosiaatio

"Paljonko kello on? Mikä päivä nyt on? Miksi istun tässä? Joko me vietiin koirat?" Kysymykset risteilivät päässäni, ajatukset yrittivät jäsentää hetkeä. Tarkistin kellonajan mikrosta, melkein kuusi. Edessäni tyhjä lautanen. Kyllä, koirat oli viety ja ruokittu, ja olimme ehtineet jo laittaa ja syödä omankin päivällisen. Sunnuntai. Huomenna on taas töitä. 

Aamupäivällä ollessamme koirien kanssa pitkähköllä kävelyllä minulla alkoi päänsärky, jota seurasi huimaus. Päässä tuntui painetta, yhtäkkiä silmien auki pitäminen sattui. Maailma tuntui epätodelliselta, liian kirkkaalta ja oudolta. Minun oli yhtaikaa kylmä ja kuuma, aurinkolasit ja sormikkaat tuntuivat ahdistavilta, takista oli päästävä eroon. 

"Dissosiaatio tarkoittaa erottumista tai hajoamista. Psykiatriassa sillä tarkoitetaan sitä, että dissosiaation ilmetessä henkilö ei kykene tietoisuudessaan yhdistämään ajatuksiaan, tunteitaan, havaintojaan tai muistojaan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Dissosiatiivisia oireita ovat mm. psykogeeninen muistinmenetys (amnesia), oman itsen (depersonalisaatio, ks. «Itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tunteminen (depersonalisaatio)»1) tai tuttujen tai ympäristön kokeminen vieraana tai outona (derealisaatio), ajan ja paikan tajun kadottaminen, havaintojen vääristyminen ja vaikeus erottaa mielikuvia todellisuudesta, joskus näkö- ja kuuloharhat. Dissosiaatio voi joskus ilmetä myös ruumiillisina oireina, kuten dissosiatiivisina kouristuksina, lihasnykäyksinä, äänen katoamisena tai ääntämishäiriönä, tunnottomuutena, särkyinä ja kipuina, sokeutena tai muina aistihäiriöinä ja tajunnan menetyksenä." (Duodecim Terveyskirjasto)

Elämän erilaiset haasteet (kutsutaan niitä nyt paremman sanan puutteessa vaikka haasteiksi, vaikka voisin kai käyttää myös vaikkapa sanoja kriisi, vaikeat asiat, epävarmuus, ja mitä nyt kaikkea) ovat pyörittäneet mieltäni ja tunteitani viime viikkojen ajan yhtämittaista vuoristorataa. Väliin on hyvä, väliin on paha. Välillä tiedän kirkkaasti, mitä haluan, välillä olen täysin kujalla kaikesta. Välillä olen toiveikas, välillä epätoivoinen.

Eilen oli hyvä. Eilen oli toiveikas. Eilen oli kaikin puolin positiivinen ja kirkas. Tänään ei niinkään. Tänään laukesi triggeri, kahdesti, juuri siinä kun lähdettiin kävelylle. Kirkas taivas peittyi jälleen sumuun. Aurinko häikäisi silmiäni, mutta sisälläni sumu kietoutui kaiken ympärille. Epätietoisuus. Epätoivo. Paha. 

"Dissosiaatio voidaan ymmärtää psyyken pyrkimyksenä hallita mielen tasapainoa uhkaavilta voimakkailta tunnetiloilta. Tällaisia psyyken tasapainoa järkyttäviä tunnetiloja ovat erilaiset äkilliset traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät pelon, kauhun tai häpeän tunteet. Myöhemmin mikä tahansa alkuperäiseen traumaan liittyvä ärsyke tai pelkkä yritys keskustella traumaan liittyvistä tapahtumista voi laukaista tunnemuistoilta suojaavan dissosiaation. Vaikka dissosiaation pyrkimyksenä onkin suojata mieltä traumaattiseen kokemukseen liittyviltä muistoilta ja ajatuksilta, se samalla herättää ahdistusta ja voi vaikeuttaa monella tavoin vuorovaikutusta ihmisten kanssa."  (Duodecim Terveyskirjasto)

Mikä on todellista, mikä ei? Mistä tiedän, onko tunteet edes todellisia? Voinko ohjailla tunteitani järjellä? Voinko ohjailla tunteitani jollakin muulla, tiedostamattomalla? Tarvitsenko edes tunteita? Mitä ne lopultakaan ovat? Turhakkeita, jotka haittaavat järkevää elämää. Enkö voisi vaan olla ja elää ja unohtaa tunteet. 

Yhdessä hetkessä vihaan, toisessa rakastan, kolmannessa en tunne mitään. Mikä on todellisuus? Viha, rakkaus vai tunteettomuus? 

Mitä enemmän eri tunteet sisälläni riehuvat, sitä todennäköisemmin alan kyseenalaistaa niitä kaikkiaan. Sitä todennäköisemmin en tunne niitä enää ollenkaan. Luulen tietäväni, että tunne on siellä, mutten tunne sitä. En tunne enää mitään. En vihaa, en rakkautta. En itseäni.

Tavallaan dissosiaatio on rauhallinen olotila. Voin istua ja kuunnella miehen puhetta vastaamatta mitään, sillä kuuntelen itseni ulkopuolelta. Ainakaan en ala riidellä, vaikka mies sanoisi mitä, sillä yhteys triggereihin on poikki. Tavallaan on helppo olla, kun ei mikään tunne revi mihinkään suuntaan ja kiire saada kaikki elämän vastaukset on poissa. Tavallaan on yksinkertaista olla vain suorittava olento, jolla ei ole sen paremmin antipatioita kuin intohimojakaan suuntaan eikä toiseen.

Toisaalta mieltä raastaa kysymys siitä, mikä on todellista, kun mikään ei tunnu todelliselta. Kun todellisuus on sumua, josta ei saa otetta, kun osa minusta seilaa jossakin muualla. Kun aivoni ovat inter-galaktisella risteilyllä ja tunteeni ovat toisessa avaruuslaivassa. Mikä on todellista? Ja onko sillä väliä?

Osa minusta haluaisi vain jäädä avaruuteen ajelehtimaan. Unohtaa tunteet, jotka joko ovat tai eivät ole todellisia. Antaa hetken tarpeiden ohjata kaikkea tekemistä, elää eräänlaisena humanoidina. Disson kadottua tunteet kuitenkin vyöryvät takaisin voimalla ja repivät taas sisintä. Tekeekö se niistä todellisia? 

dissociation.jpg