torstai, 14. kesäkuu 2018

Narsistivanhemman monet kasvot

Kun luin tämän Keerthana Paneerin The DailyNetiin kirjoittaman artikkelin narsistivanhemmista, nyökyttelin koko lukemisen ajan. Ei voisi osuvammin kuvailla sitä, millaista on elää narsistivanhemman lapsena. Jokainen vanhempi on erilainen, jokainen narsistivanhempi on erilainen, mutta heidät voi jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: kaikennielevään tai välinpitämättömään. Ensin mainittu näkee lapsen itsensä jatkeena, jälkimmäiselle lapset ovat kotona asuvia tyyppejä, joita heidän tarvitsee kasvattaa ja sietää. Ensimmäinen nielaisee lapsen itseensä, jälkimmäinen ulkoistaa lapsen kokonaan. Ensimmäinen on ehkä jälkimmäistä kavalampi siinä, että rakkautta näennäisesti on yllinkyllin. Oma äitini oli tuota kaikennielevää tyyppiä. 

Artikkeli oli niin vahva, niin erinomainen, että halusin suomentaa sen niitä varten, joille englanti on vaikeaa. Olkaa hyvät:

Mistä tunnistaa narsistivanhemman?

"Narsistivanhempien tärkeimpiä työkaluja ovat syyllistäminen, gaslighting (harhauttaminen) ja emotionaalinen manipulointi. Tunteesi ja ajatuksesi usein sysättiin syrjään vanhemman tunteiden ja ajatusten tieltä. Olit usein hämmentynyt ja tunsit itsesi yksinäiseksi.

Siihen on syynsä, että luet tätä artikkelia. Sinulla on kenties hajanaisia muistoja lapsuudestasi, takaraivossa väijyviä epäilyksiä siitä, ettei lapsuutesi ehkä ollutkaan aivan tavallinen. Lapsuuden tapahtumien aiheuttamat tunteet ovat ehkä vielä käsittelemättöminä möykkyinä mielessäsi. Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan niin emotionaalisten kuin fyysistenkin tarpeidensa täyttämiseksi, mutta vanhemmat pystyvät antamaan vain sellaista, mitä heillä itselläänkin on.

Jos äitisi tai isäsi kamppaili mielenterveysongelmien kanssa tai oli narsisti, on varsin todennäköistä, että ainakin osa tarpeistasi lapsena jäi vaille huomiota ja jouduit selvitytymään yksin elämässäsi. Narsisteja on kahdentyppisiä, mutta ennen kuin menemme niin pitkälle, on tärkeää ymmärtää, että on eria asia, että henkilöllä on narsistisia piirteitä, kuin että henkilöllä on narsistinen persoonallisuushäiriö (NPD).

Narsistivanhempi
Narsisitnen vanhempi:
ei kunnioita lapsensa rajoja. Lapset ovat narsistivanhemmalle kuin shakkinappuloita, joilla pelata ja joita kontrolloida. Eikä kontrollointi lopu siihen, että lapsi kasvaa aikuiseksi, vaan peli jatkuu, kunnes lapsi huutaa 'Shakki ja matti!" 
- Anne McCrea

Isäsi tai äiti saattoi olla vanhempana:

Kaikennielevä narsisti: Tällainen vanhempi näkee lapsensa itsensä jatkeena. Vanhempi hallitsee ja kontrolloin kaikkea, mikro-manageroi lapsen elämää. Hän lähes kirjaimellisesti elää lapsensa kautta, peittäen lapsen tunteet omiensa alle, ymmärtämättä, missä hän loppuu ja lapsi alkaa.

Välinpitämätön narsisti: Tällainen vanhempi ei juuri osoita kiinnostusta lasta kohtaan. Lapsi on vanhemmalle vieras, joka asuu samassa taloudessa ja lapsenkasvatus välttämätön paha. Velvollisuus, ei ilonlähde. Vanhempi ei välitä lapsensa tarpeista eikä ole kiinnostunut olemaan läsnä lapsen jokapäiväisessä elämässä.

Tässä neljätoista merkkiä siitä, että vanhempasi saattoi olla narsisti:

1. Läheisriippuvuus

Kaikki päätöksesi olivat riippuvaisia siitä, miltä ne vanhemmastasi tuntuvat. Jokapäiväisen elämän pienistä päätöksistä elämän suuriin valintoihin, vanhempasi tunteet olivat niin hallitsevia, että tunsit ne ennen kuin tunsit omat tunteesi. Lapsena olit usein hämmentynyt, etkä osannut tehdä päätöksiä, sillä et tiennyt, miten ne vaikuttavat vanhempaasi.

Traumaperäinen tunneside
Traumaperäinen tunneside
Traumaperäinen tunneside henkilöiden välille syntyy sykleinä toistuvan hyväksikäytön ja sen uhrissa aiheuttaman emotionaalisen vuoristoradan seurauksena. Vuorottaiset palkitsemiset ja rankaisemiset aiheuttavat vahvoja tunnesiteitä, joita on vaikea rikkoa ja muuttaa.

2. Yliannostus syyllisyydentunnetta

Syyllisyydentunne oli jatkuva kumppanisi. Paksu itsepintainen syyllisyyden pilvi seurasi mukanasi kaiken päivää. Joka kerta kun narsistinen vanhempasi töytäisi sinua sanoillaan, uusi syyllisyyden ryöppy tulvahti ylitsesi. Lapsena olit jatkuvasti varpaillasi ja joka kerta kun teit jotakin, mistä tulit iloiseksi (mikä on täysin luonnollista, tervettä ja tarpeellista), narsistivanhempasi näki sen hyökkäyksenä häntä vastaan. Tavallaan tasapainoilit jatkuvasti sen tunteen kanssa, että jouduit valitsemaan joko oman onnellisuutesi tai vanhempasi. 

Vanhempasi sai sinut myös tuntemaan olevasi olemassaolostasi kiitollisuudenvelassa hänelle. Olet saattanut usein kuulla sellaisia lausahduksia kuin "loppujen lopuksi, tein kaiken vain sinun vuoksesi" tai "näinkö osoitat kiitollisuuttasi kaikesta, mitä olen vuoksesi uhrannut?"

3. Rakkauden hintana oli tottelevaisuus

Vanhempasi saattoi milloin tahansa aivan varoittamatta puhkua vihaa tai pihdata rakkauttaan. Lapsena tiesit, että "ansaitaksesi" vanhempasi rakkauden, sinun tuli käyttäytyä, puhua, toimia, hymyillä, tuntea ja olla tietyllä tavalla. Jos et näin tehnyt, vanhemman hymy katosi ja joko sinuun ei kiinnitetty mitään huomiota ja sait osaksesi mykkäkoulua tai sinua rangaistiin syyttä.

4. Vanhempi tuntui kilpailevan kanssasi

Kun lapsi epäonnistuu, vanhempi useimmiten auttaa lasta selviytymään kokemuksesta ja opastaa häntä eteenpäin. Sinun vanhempasi ei toiminut näin, vaan ennemminkin päinvastoin sai sinut tuntemaan itsesi entistä huonommaksi ja epäonnistuneemmaksi sanattomalla "tiesin sinun epäonnistuvan" tai "sanoinhan sinulle" asenteellaan, jolla he halusivat osoittaa sinulle tietävänsä paremmin.

5. Rajojasi rikottiin usein

Sillä, mitä sinä tunsit, ei ollut merkitystä vanhempasi tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden jyrätessä läpi rajojesi ja minuutesi, vallaten tilan kokonaan. Vanhempasi ei uskonut sinun tarvitsevan omaa tilaa, aikaa tai muitakaan omia asioita. Hän piti sitä kaikkea vapaana riistana. Hän rikkoi usein emotionaalisia rajojasi kertomalla miltä jonkin asian pitäisi sinusta tuntua, syyllistäen sinut hylkäämään omat tunteesi, saaden sinut epäilemään itseäsi.

6. Vanhempasi piti aina näyttää olevansa sinua parempi

Jos onnistuit hyvin tai olit hyvä jossakin, vanhempasi piti aina onnistua paremmin. Kirkkaimman spottivalon piti aina osua häneen, eikä paikkaa auringossa voinut jakaa edes oman lapsen kanssa. Jos muistosi esimerkiksi synttärijuhlistasi tuntuvat epämääräisen surullisilta ja ainoat kirkkaat muistosi ovat vanhemmastasi huomion keskipisteenä, hän luultavasti yritti aina varastaa huomion sinulta. 

7. Onnistumisesi varastettiin sinulta

Jos vanhempasi pyrki samantien siirtämään huomion pois sinusta, kun toit kotiin erinomaisen todistuksen tai esimerkiksi joku vieras kehui sinua, vanhempasi osoitti yhtä klassisimmista narsismin oireista. Terve vanhempi iloitsee lapsensa onnistumisista ja on ylpeä hänestä, kun lapsi osaa jotain, mitä hän itse ei, kun taas narsistinen vanhempi sen sijaan kokee itsensä uhatuksi.

Olet myös saattanut näissä tilanteissa kuulla sellaisia kommentteja kuin
Hän tulee minuun. 
Minäkin olin urheilijanuorukainen, kuten hänkin.
Se on hänellä geeneissä.

8. Sinut huijattiin epäilemään itseäsi

Sinulle valehdeltiin usein, saaden sinut epäilemään itseäsi. Kuulit vanhempasi satuttavat sanat oikein, mutta hän saattoikin kääntää takkinsa ja sanoa: "Älä nyt ole naurettava; sinä kuvittelet vain." tai "Miksi ihmeessä sinä keksit tuollaisia tarinoita?" tai "Älä ole noin herkkänahkainen." Näin vanhempasi sai sinut epäilemään muistiasi ja hämmentämään muistojasi, jolloin olit helpommin manipuloitavissa.

gaslighting
Gasliighting
Psykologisen hyväksikäytön tai henkisen väkivallan väline, jossa uhrille esitetään virheellistä tietoa, jotta he alkaisivat epäillä muistikuvaansa, ymmärrystään ja varsin usein mielenterveyttäänkin.

9. Tunteesi sivuutettiin ja sinua pilkattiin

Et milloinkaan voinut kertoa, mitä todella tunsit, sillä joka kerta kun niin teit, kaduit sitä seuraavassa hetkessä. Vanhempasi sai sinut uskomaan, että ylireagoit ja kyyneleesi kuitattiin ylimääräisenä "draamana". Jouduit esittämään neutraalia tai välinpitämätöntä selviytyäksesi päivistä. Kun olit onnellinen, koit siitä syyllisyyttä. Et antanut itsellesi edes lupaa olla vihainen, sillä se oli aivan liian vaarallista. 

Sinua saatettiin myös pilkata ja vähätellä muiden läsnäollessa. Tämä söin itseluottamustasi ja tunsit itsesi hämmentyneeksi, pieneksi ja häpäistyksi. Häpeän tunne luultavasti seurasi sinua päivästä toiseen tässä tapauksessa.

10. Sinulta vaadittiin täydellistä kuuliaisuutta

Kurin ja silkan kontrollin välillä on vissi ero. Jos vanhempasi on tiukka, mutta hänen kurinpitonsa kumpuaa rakkaudesta ja sinun parhaastasi, on kyseessä kasvatus. Jos taas kurinpidon tarkoitus on kontrolloida sinua, on kyseessä henkinen väkivalta. Näiin kuuluu mm. uhkailu, fyysinen kuritus, emotionaalinen kiristys jne.

11. Sinulle valehdeltiin usein

Vanhempasi kertoi sinulle usein valkoisia valheita, joiden avulla hänen oli helppo kääntää sanomansa päinvastaisiksi palvelemaan hänen tarkoitusoperiään vakavissakin asioissa. Hän oli epäjohdonmukainen mielipiteissään ja sai sinut epäilemään päätöksentekokykyäsi.

12. Sinusta tehtiin vanhempi

Päädyit huolehtimaan oman vanhempasi emotionaalisesta hyvinvoinnista. Jouduit odottamaan ruokaasi kunnes hän oli syönyt. Sinun piti olla "äidin pieni ystävä", kun äiti halusi purkaa sisintään.

13. Perheessäsi oli kulta-lapsi ja syntipukki

Yksi lapsista oli vanhemman mielestä täydellinen, eikä milloinkaan tee mitään täydellisyydestä poikkeavaa. Toinen lapsista oli perheen musta lammas, syntipukki, joka on syyllinen kaikkiin perheen ongelmiin. Roolit saattoivat vaihdella tilanteen ja tarpeen mukaan, mutta vanhemmallesi faktoja tärkeämpää oli hänen oma olettamuksensa asioista.

14. Vanhemmaltasi puuttui empatiakyky

Et muista rauhallisia hetkiä, jolloin olisit istunut vanhempasi kanssa hänen kuunnellessaan ajatuksiasi elämästäsi ja maailmasta. Vanhemman tulisi kuunnella ja välittää lapsensa ajatuksista ja tunteista ja pitää huolta lapsen henkisestä hyvinvoinnista. Silloinkin, kun vanhempi ei ole lapsen kanssa samaa mieltä, lapsi tarvitsee ymmärtävän aikuisen kuuntelevaa korvaa.

Narsistivanhemman aikuistuneen lapsen erityispiirteitä:

Huono itsetunto
Omien rajojen puute
Kykenemättömyys sanomaan "EI"
Korostunut syyllisyydentunto
Vaikeudet luottaa, etenkin läheisissä ihmissuhteissa 
Heikko ymmärrys itsestä (ei tiedä missä itse loppuu ja toinen alkaa)
Selittämätön häpeäntunne
Itseviha
Jatkuva tarve miellyttää muita
Masennus/ahdistuneisuus

torstai, 15. maaliskuu 2018

Lyhytjänteisyyden kirous

Pidän itseäni luovana ihmisenä. Minulla on ajatuksia, minulla on ideoita. Kuvittelen, että jos vain olosuhteet olisivat otolliset, kirjoittaisin maailmanluokan romaanin ja maalaisin upeita tauluja. Kuvittelen sisälläni kuplivan jotain suurta, joka on vain lyhytjänteisen ja kärsimättömän epävakaan ailahtelevan ADD-minän kahleissa ja odottaa ulospääsyä.

Olenko oikeasti luova, vai olenko vain suuruudenhullu? Onko mestariteosten esteenä oikeasti lyhytjänteisyys vai eikö minussa vain ole sitä tarvittavaa taitoa sittenkään oikeasti? Maalaan ja olen tyytymätön lopputulokseen, mutta selitän sen sillä, että minulla oli kiire saada se valmiiksi. Kirjoitan, mutta kirjoitus jää kesken, sillä kyllästyn. Uskon, että minulla olisi siinä upean romaanin käsikirjoitus, jos vain jaksaisin työstää sen loppuun saakka.

Parhaat maalaukseni ovat pieniä vesiväritöitä, sillä ne jaksan viimeistellä. Parhaat kirjoitukseni ovat lyhyitä novelleja, jotka voi saattaa alusta loppuun yhdeltä istumalta. Olipa todellinen luovuuteni ja taitoni oikeasti missä sfääreissä tai maan mudissa tahansa, fakta on, että minulta puuttuu se pitkäjänteisyys, jota tarvitaan jonkin todella hienon saavuttamiseksi. Jään aina keskinkertaiseksi, alisuoriutujaksi, sillä keskittymiseni on vajavainen ja suuret kokonaisuudet hyökyvät ylitseni lamaannuttaen minut.

Haluaisin pystyä enempään. Haluaisin saada aikaan kirjakäsikirjoituksen, jonka kehtaisi lähettää kustantajalle. Olin itsestäni suunnattoman ylpeä, kun monta kuukautta jaksoin sen parissa puurtaa, olin suorastaan innoissani. Sain sitten ensimmäisen version valmiiksi ja siihen se tyssäsi. Ensimmäiseen editointikierrokseen. Yhä toisinaan jaksan sitä työstää eteenpäin, mutta tällä vauhdilla se on kesken vielä kuollessani. Ehkei sillä ole väliä. Ei se ehkä maailmanluokan romaani olisi kuitenkaan. Haluaisin kuitenkin todistaa edes itselleni kykeneväni saattamaan päätökseen jotain novellia suurempaa. 

Taitaa olla silkkaa itsepetosta koko yritys. Minulta puuttuu follow-through. Kyky saattaa laajoja kokonaisuuksia päätökseen. Aloitan innolla, jaksan aikani, mutta kun se alkaa tuntua työltä, mielenkiintoni lopahtaa. Lienenkö siis laiskakin? Jaksan niin kauan kuin asia tuottaa minulle mielihyvää, mutta kun se vaatii panostusta ja valintoja, peräännyn ja käännän katseeni uuteen mielihyvän lähteeseen. Olen aina kutsunut itseäni ennemmin mukavuudenhaluiseksi kuin laiskaksi, mutta ne lienevät yksi ja sama asia, lopultakin.

Lyhytjänteisyys on kai tyypillistä niin ADD-kirjon oireista kärsiville kuin epävakaille, joiden tunteet heittelevät kuin ehkä kenelle tahansa adrenaliinin ja dopamiinin ja minkä nyt kaiken mielihyvää tuottavan välittäjäaineen perässä juoksevalle. Lyhyet ja nopeat euforiakokemukset pitkäjänteisen jonkin asian eteen työskentelyn sijaan. Siitä kai on addiktitkin tehty. Itse en ole huumeisiin koskenut enkä koske, enkä muistakaan aineista mielihyvääni hae, vaan kokemuksista ja asioista, jotka saa nopeasti päätökseen. 

Miten haluaisinkaan olla seesteinen ja pitkäjänteinen, kärsivällinen puurtaja! Sellainen, joka saa aikaiseksi jotain hienoa! Ei, en oikeasti haluais. Haluaisin olla superlahjakkuus, joka saa jotain hienoa aikaiseksi nopeasti ja tehokkaasti, tarvitsematta pitkäjänteisyyttä tekemiseensä. Seesteisyys ja pitkäjänteisyys, puurtamisesta puhumattakaan, kuulostavat kamalan tylsiltä. Silti haluaisin saada aikaiseksi jotain hienoa. 

Ehkä vain huijaan itseäni. Ehkei minussa alun alkaenkaan ole sen enempää luovuutta kuin keskivertokoirassa. Lyhytjänteisyyteni antaa vain mainion selityksen sille, miksen tuota sitä, mitä haluaisin tuottaa. Se on kuitenkin helpompi  hyväksyä kuin se, etten ehkä lopultakaan ole sen kummallisempi tallaaja kuin naapurin essikään.

torstai, 2. marraskuu 2017

Onnellisuuden positiivinen kehä

Minulla alkaa olla vuosi terapiaa takana. Välillä mietin, ettei siitä ole ollut mitään apua mihinkään. Kunhan käyn siellä viikottain läpisemässä pehmosia, mitä se muka ketään auttaa? Kesälomalla, terapian kesätauolla, huomasin kaipaavani sitä. Huomasin, että minulla oli taas enemmän ahdistusta ja ärtymystä kuin keväällä. Nyt syksyn tullen on tapahtunut jokin läpimurto ja huomaan olevani onnellinen.

Se on ihan kummallinen tunne. Ihmiselle, joka on koko aikuisikänsä kamppaillut jonkinasteisen masennuksen ja aaltoilevan ahdistuksen kanssa. Olen ennenkin luullut olevani onnellinen. Olen kirjoittanut sellaisia lausahduksia kuin: "Todelliseen onneen sekoittuu myös hippunen murhetta." Minä en ole tiennyt, miltä todellinen onnellisuus tuntuu! Minä en ole ikinä ollut onnellinen monta päivää putkeen.

Olen ollut välillä elämääni tyytyväisempi, välillä vähemmän tyytyväinen. Olen ollut onnellinen jollain tasolla. Olen saattnut tuntea suunnatonta onnen tunnetta yhdessä hetkessä, mutta kovin helposti ja nopeasti vastoinkäymiset ovat senkin hetken rikkoneet tuhanneksi sirpaleeksi. 

Juuri nyt masennuspisteeni ovat liki nollissa. Mitähän niitä viimeksi sain, kuusi? Eläminen tuntuu hyvältä ja vaikka elämäni ei missään tapauksessa juuri nytkään ole täydellistä, se on hyvää. Tunnen, että allani on pohja jonka päälle rakentaa. Pohja, joka EI OLE ÄITINI. Pohja, joka ei ole kukaan toinen ihminen. Olkoonkin, että jos nyt mieheni kanssa eroaisimme, se varmasti heittäisi minut melkoiseen suohon. 

Olen havainnut, että kun olen havainnut olevani onnellinen, se ruokkii onnellisuuden tunnettani. Kun olen päässäni määritellyt itseni onnelliseksi, se ruokkii onnellisuuttani eteenpäin. Kun kokemukseni on, että tunnen itseni onnelliseksi, vaikka pienet asiat eivät menisikään kuten haluan ja odotan, pystyn jokaisen uuden vastoinkäymisen tullessa nojaamaan tuohon kokemukseen ja käsittelemään ne paremmin kuin edellisellä kerralla.

Saatan minä yhä olla välillä pahalla tuulella, ahdistunutkin. Olen ymmärtänyt, että perusonnellisuus ei välttämättä katoa negatiivisiin tunteisiin, vaan voin tuntea ne ja surffailla niiden aaltojen läpi ja palata taas pinnalle onnellisena. Tarkoittaako tämä jotakin epävakaiden piirteiden laimenemista? Vai tarkoittaako tämä vain sitä, että olen oppinut takertumaan hyvän olon tunteeseen ja ruokkimaan sitä negatiivisten sijaan?

Tunne-elämäni on yhtä mustavalkoinen kuin ennenkin. Nyt kun olen onnellinen, olen sitä täysillä. Se tunne tunteena katoaa, kun joku asia pääsee ahdistamaan, mutta tiedän sen tulevan takaisin. En jää jumiin negaatioihin. Jään ennemmin jumiin positioihin. 

Terapiani toivon mukaan jatkuu vielä pari vuotta. Olen ensimmäistä kertaa kokenut, että minulla on mahdollisuus jotensakin "terveeseen", onnelliseen elämään. Minulla on mahdollisuus olla aidosti vahvempi, ei vain tahdonvoimalla vahvempi. Haluan sitä. Olen ymmärtänyt, ettei se muuta sitä, joka minä olen. Olen ymmärtänyt, ettei se tarkoita tunne-elämäni latistumista vaan tasa-painottumista. Se tarkoittaa sitä, että minulla on positiivisia voimavaroja itsessäni, sisälläni.

Onnellisuuden opetteleminen on vähän niinkuin uimaan opettelua. Sen sijaan, että räpiköin aallokoissa mitenkuten tarraten epätoivoisesti johonkin kellukkeisiin, opinkin pysymään pinnalla hallitummin. Opin sukeltamaan ja palaamaan pinnalle myrskyssäkin, sillä tiedän osaavani. 

torstai, 8. kesäkuu 2017

Erityisherkkä epävakaa

Luin Hesarista tänä aamuna erinomaisen artikkelin erityisherkkyydestä. Psykologi Heli Heiskanen puhuu artikkelissa synnynnäisestä erityisherkkyydestä versus stressaavien elämäntilanteiden ja traumaattisten kokemusten aiheuttamasta herkkyydestä, jolle voi tehdä jotain käsittelemällä sen syitä.

Olen monesti miettinyt tätä erityisherkkyys-asiaa, sillä mielestäni itsekin sitä olen, olen ollut lapsesta saakka, ennen epävakaan oireilun alkamista. Onko niillä yhteys? Onko niillä syy ja seuraus yhdistettynä muihin lapsuuttani ja nuoruuttani kuormittaviin tekijöihin, ts. narsisitseen hallitsevaan äitiini, joka ei antanut itsenäistyä henkisesti? Vai onko herkkyyteni sittenkin jotain, mikä on jo varhaislapsuudessa alkanut äidin takia?

Olen elämäni aikana luonut suojakuoren jos toisenkin, jotta selviän päivästä toiseen ja jotta olen pystynyt elämään ja toimimaan yhteiskunnassa normaalisti. Olen suorittaja, miellyttäjä, ulkonaisesti vahva ja sosiaalinen, vaikka sisälläni pieni lapsi tärisee ja haluaisi vain takaisin kotiin turvaan. Olen oppinut napsauttamaan päälle työroolin, joka huonoimpia päiviä lukuunottamatta sulkee kaiken ahdistuksen johonkin tyrmään työpäivän ajaksi. Olen oppinut työntämään oman pahan oloni ja ahdistukseni ja muutkin tunteet syrjään, jotta olen voinut kantaa lähimmäisiäni masennusten ja muiden syövereissä. 

Nuo kuoret ja roolit ovat toisaalta olleet elinehto sille, että olen pystynyt elättämään lapseni (suurimmaksi osaksi toisena puoliskona parisuhteessa), että olen pystynyt säilyttämään parisuhteeni (mikä taas on sisimmälle hylkäämistä pelkäävälle lähimmäisriippuvaiselle minälle suunnattoman tärkeää), että olen päässyt aamuisin sängystä ylös. 

Toisaalta se on tukahduttanut _minut_ ja lopulta johtanut romahduksiin ja räjähdyksiin. Silti vielä niissäkin olen ammentanut sieltä jostain sen kyvyn toimia ja tehdä jotain, etten ole jäänyt sinne ja hajonnut niin etten pystyisi huolehtimaan lapsistani. Yhden tällaisen hajoamisen seurauksena, vasta puolitoista vuotta sitten ollessani jo neljänkymmenen, minulla diagnosoitiin tämä BPD. Päiväkirjani, joita olen elämäni varrella kirjoittanut, puhuvat omaa kieltään siitä kamppailusta, jota olen nuoruudesta saakka käynyt. BPD ei ole "puhjennut" aikuisena, se vain räjähti käsiin äitini ja isoäitini kuoltua reilun vuoden välein toisistaan.

Epävakaa persoonallisuus on toisaalta sikäli mielenkiintoinen häiriö, että siihen liittyy oireina kirjo muita, itsessään erillisiä "häiriöitä". ADHD, ahdistuneisuus, masennus jne. jotka toisinaan diagnosoidaan erillisinä rinnalle, toisinaan ei. Riippunee oireiden voimakkuudesta ja diagnosoivasta psykiatrista. Itsellänikin on BPD:n lisäksi dg-listalla epämääräinen ahdistuneisuushäiriö ja jonkinasteinen masennus. Missä määrin erityisherkkyys on "vain" yksi epävakaan oireista tai ilmentymistä? Siihen en osaa vastata.

tiistai, 2. toukokuu 2017

Narsisti ja tunteet

Meissä jokaisessa on narsistisia piirteitä. Se on se keino, jolla varmistamme vauvana elämämämme jatkumon ja aikuisenakin vielä omien tarpeidemme täyttymisen. Terveellä aikuisella narsistiset piirteet ovat empatiakyvyn ja muun opitun tunteidensääntelyn hallinnassa. Sairaalla, narsistista tai muuta persoonallisuushäiriötä sairastavalla tämä hallinta puuttuu tai on vinoutunut.

Narsisti ei ole kylmä ja tunteeton, mutta tunteet ovat puhtaan itsekkäitä ja itsekeskeisiä, mikä johtaa empatiakyvyn puutteeseen. Narsisti ei kykene samastumaan toisen henkilön tunteisiin eikä ulottamaan omia tunteitaan toisiin ihmisiin. Siksi narsisti ei kykene rakastamaan aidosti ja pyyteettömästi. Narsisti voi näyttää empaattiselta ja katuvaiselta ja vaikka miltä, jos se sopii hänen omien tarpeidensa täyttämisen agendaan. Narsisti voi esiintyä suurena hyväntekijänä, koska se nostaa hänen arvoaan toisten silmissä. Empatia loppuu kuin seinään, kun se ei enää palvele narsistin tarpeita, ja hyväntekeväisyys loppuu siihen sekuntiin, kun huomio hänestä siirtyy muualle. 

Otetaan esimerkki tai pari.

Äitini sairasti keuhkosyöpää ja samanaikaisesti minulla todettiin aivokasvain. Äitini asui siinä vaiheessa meillä, muutettuaan ulkomailta takaisin Suomeen sairastamaan, vaikka tarkoitus oli, että hän olisi asunut puoliksi siskollani. Siellä hänellä ei kuitenkaan ollut omaa huonetta ja omaa rauhaa, joten hän manipuloi tilanteet niin, että lopulta sai olla meillä ihan vallan.

Äiti oli kovasti empaattinen minun tilastani aina siihen hetkeen saakka, kun sanoimme, että hänen täytyy muuttaa siskolleni, leikkaukseni lähetessä. Sillä välin, kun minulla, hänen "rakkaalla esikoisellaan" oli pää auki leikkauspöydällä, teki äiti kaikkensa rikkoakseen minun ja siskoni välit kertomalla siskolleni, miten kamalia me mieheni kanssa olemme. Niin kylmänkiskoisia ja itsekkäitä. Ja kun mieheni soitti äidilleni kertoakseen, että olin ulkona leikkauksesta, se meni hyvin ja olen heräilemässä, sanoi äiti miehelleni: "en mä nyt ehdi puhua, juttelen ystävieni kanssa."

Oltuani kolme päivää kotona, äiti olisi halunnut takaisin meille ja kun en suostunut, hän oli vihainen minulle, kun olin sillä laila hänen hylännyt. Viis minun toipumisestani. Viis siitä, että olin läpikäynyt ison leikkauksen, ja joutunut opettelemaan uudelleen kävelemään. Olin itsekäs, kun halusin huolehtia itsestäni, joten rangaistukseksi äiti piti huolen, että minut katkaistíin irti perheestäni. Koska äiti ei saanut läpi tahtoaan olla meillä siskon luona olemisen sijaan. 

Narsistille nimittäin toisten tarpeet ovat toisarvoisia, joita voidaan ehkä huomioida, kun omat tarpeet on huomioitu ensin. Niin se oli koko elämäni ajan. Minun tarpeitani ei ollutkaan. Tehtäväni oli huolehtia, että äidin tarpeet tulivat täytetyiksi. Äiti pyysi anteeksi tekemisiään ja sanomisiaan silloin, kun siitä oli hänelle hyötyä. Tai siis silloin kun anteeksi pyytämättömyys olisi johtanut railoon välillämme. 

Narsistille muut ihmiset ovat olemassa vain hänen tarpeidensa täyttämiseksi, aivan kuten pienen vauvan maailmassa. Narsisti voi kyetä näyttämään empaattiselta ja sympaattiselta ja katuvaiselta ja ihan miltä vaan, mikä edistää tätä päämäärää. Narsisti ei ole tyhmä, eikä hänen sisäinen maailmansa ole ignorantti. Opitut käyttäytymismallit - kuten anteeksi pyytäminen ja empatian osoittaminen - ovat kuitenkin niinikään hän oman päämääränsä saavuttamiseen valjastettuja. 

Muista persoonallisuushäiriöistä epävakaa luokitellaan toisinaan narsistisiin persoonallisuushäiriöihin. Yhteistä narsistin ja epävakaan välillä on lähinnä tunnesääntelyn puuttuminen. Siinä missä narsisitin sääntelemättömät tunteet vetävät sisäänpäin, epävakaa hyvin usein imee itseensä muiden tunteita ja on suorastaan ylenpalttisen empaattinen, "empaatti". Yhteistä on myös se, ettei tunnista omia ja muiden rajoja. Narsistille kaikki ovat olemassa häntä varten, epävakaa taas usein on kaikkia varten, jatkuvassa janossaan tulla hyväksytyksi. Siksi ei ole ollenkaan kummallista, että narsistin lapsesta tulee epävakaa. Ne täydentävät toisiaan saman ongelman ääripäinä.

Siksi minä putosin niin pahasti, kun äiti kuoli. Äidin vaativuus tasapainotti omaa tyhjyyttäni täyttäessäni itse hänen tyhjiönsä. Vaikka jo kaksissakymmenissä tein ensimmäisen pesäeroni äidin kanssa ja koko aikuisuuteni pyristelin vapauteen, vasta äidin kuolema vapautti minut, sysäten minut vapaaseen pudotukseen. Ja kun vielä isoäitini, tukeni ja vakaa turvani, kuoli, lähti turvaverkkoni altani ja vastassa oli vain kova maa, johon rysähdin. Nyt yritän kasata palasiani terapiassa. Hitaasti mutta varmasti.