torstai, 15. maaliskuu 2018

Lyhytjänteisyyden kirous

Pidän itseäni luovana ihmisenä. Minulla on ajatuksia, minulla on ideoita. Kuvittelen, että jos vain olosuhteet olisivat otolliset, kirjoittaisin maailmanluokan romaanin ja maalaisin upeita tauluja. Kuvittelen sisälläni kuplivan jotain suurta, joka on vain lyhytjänteisen ja kärsimättömän epävakaan ailahtelevan ADD-minän kahleissa ja odottaa ulospääsyä.

Olenko oikeasti luova, vai olenko vain suuruudenhullu? Onko mestariteosten esteenä oikeasti lyhytjänteisyys vai eikö minussa vain ole sitä tarvittavaa taitoa sittenkään oikeasti? Maalaan ja olen tyytymätön lopputulokseen, mutta selitän sen sillä, että minulla oli kiire saada se valmiiksi. Kirjoitan, mutta kirjoitus jää kesken, sillä kyllästyn. Uskon, että minulla olisi siinä upean romaanin käsikirjoitus, jos vain jaksaisin työstää sen loppuun saakka.

Parhaat maalaukseni ovat pieniä vesiväritöitä, sillä ne jaksan viimeistellä. Parhaat kirjoitukseni ovat lyhyitä novelleja, jotka voi saattaa alusta loppuun yhdeltä istumalta. Olipa todellinen luovuuteni ja taitoni oikeasti missä sfääreissä tai maan mudissa tahansa, fakta on, että minulta puuttuu se pitkäjänteisyys, jota tarvitaan jonkin todella hienon saavuttamiseksi. Jään aina keskinkertaiseksi, alisuoriutujaksi, sillä keskittymiseni on vajavainen ja suuret kokonaisuudet hyökyvät ylitseni lamaannuttaen minut.

Haluaisin pystyä enempään. Haluaisin saada aikaan kirjakäsikirjoituksen, jonka kehtaisi lähettää kustantajalle. Olin itsestäni suunnattoman ylpeä, kun monta kuukautta jaksoin sen parissa puurtaa, olin suorastaan innoissani. Sain sitten ensimmäisen version valmiiksi ja siihen se tyssäsi. Ensimmäiseen editointikierrokseen. Yhä toisinaan jaksan sitä työstää eteenpäin, mutta tällä vauhdilla se on kesken vielä kuollessani. Ehkei sillä ole väliä. Ei se ehkä maailmanluokan romaani olisi kuitenkaan. Haluaisin kuitenkin todistaa edes itselleni kykeneväni saattamaan päätökseen jotain novellia suurempaa. 

Taitaa olla silkkaa itsepetosta koko yritys. Minulta puuttuu follow-through. Kyky saattaa laajoja kokonaisuuksia päätökseen. Aloitan innolla, jaksan aikani, mutta kun se alkaa tuntua työltä, mielenkiintoni lopahtaa. Lienenkö siis laiskakin? Jaksan niin kauan kuin asia tuottaa minulle mielihyvää, mutta kun se vaatii panostusta ja valintoja, peräännyn ja käännän katseeni uuteen mielihyvän lähteeseen. Olen aina kutsunut itseäni ennemmin mukavuudenhaluiseksi kuin laiskaksi, mutta ne lienevät yksi ja sama asia, lopultakin.

Lyhytjänteisyys on kai tyypillistä niin ADD-kirjon oireista kärsiville kuin epävakaille, joiden tunteet heittelevät kuin ehkä kenelle tahansa adrenaliinin ja dopamiinin ja minkä nyt kaiken mielihyvää tuottavan välittäjäaineen perässä juoksevalle. Lyhyet ja nopeat euforiakokemukset pitkäjänteisen jonkin asian eteen työskentelyn sijaan. Siitä kai on addiktitkin tehty. Itse en ole huumeisiin koskenut enkä koske, enkä muistakaan aineista mielihyvääni hae, vaan kokemuksista ja asioista, jotka saa nopeasti päätökseen. 

Miten haluaisinkaan olla seesteinen ja pitkäjänteinen, kärsivällinen puurtaja! Sellainen, joka saa aikaiseksi jotain hienoa! Ei, en oikeasti haluais. Haluaisin olla superlahjakkuus, joka saa jotain hienoa aikaiseksi nopeasti ja tehokkaasti, tarvitsematta pitkäjänteisyyttä tekemiseensä. Seesteisyys ja pitkäjänteisyys, puurtamisesta puhumattakaan, kuulostavat kamalan tylsiltä. Silti haluaisin saada aikaiseksi jotain hienoa. 

Ehkä vain huijaan itseäni. Ehkei minussa alun alkaenkaan ole sen enempää luovuutta kuin keskivertokoirassa. Lyhytjänteisyyteni antaa vain mainion selityksen sille, miksen tuota sitä, mitä haluaisin tuottaa. Se on kuitenkin helpompi  hyväksyä kuin se, etten ehkä lopultakaan ole sen kummallisempi tallaaja kuin naapurin essikään.

torstai, 2. marraskuu 2017

Onnellisuuden positiivinen kehä

Minulla alkaa olla vuosi terapiaa takana. Välillä mietin, ettei siitä ole ollut mitään apua mihinkään. Kunhan käyn siellä viikottain läpisemässä pehmosia, mitä se muka ketään auttaa? Kesälomalla, terapian kesätauolla, huomasin kaipaavani sitä. Huomasin, että minulla oli taas enemmän ahdistusta ja ärtymystä kuin keväällä. Nyt syksyn tullen on tapahtunut jokin läpimurto ja huomaan olevani onnellinen.

Se on ihan kummallinen tunne. Ihmiselle, joka on koko aikuisikänsä kamppaillut jonkinasteisen masennuksen ja aaltoilevan ahdistuksen kanssa. Olen ennenkin luullut olevani onnellinen. Olen kirjoittanut sellaisia lausahduksia kuin: "Todelliseen onneen sekoittuu myös hippunen murhetta." Minä en ole tiennyt, miltä todellinen onnellisuus tuntuu! Minä en ole ikinä ollut onnellinen monta päivää putkeen.

Olen ollut välillä elämääni tyytyväisempi, välillä vähemmän tyytyväinen. Olen ollut onnellinen jollain tasolla. Olen saattnut tuntea suunnatonta onnen tunnetta yhdessä hetkessä, mutta kovin helposti ja nopeasti vastoinkäymiset ovat senkin hetken rikkoneet tuhanneksi sirpaleeksi. 

Juuri nyt masennuspisteeni ovat liki nollissa. Mitähän niitä viimeksi sain, kuusi? Eläminen tuntuu hyvältä ja vaikka elämäni ei missään tapauksessa juuri nytkään ole täydellistä, se on hyvää. Tunnen, että allani on pohja jonka päälle rakentaa. Pohja, joka EI OLE ÄITINI. Pohja, joka ei ole kukaan toinen ihminen. Olkoonkin, että jos nyt mieheni kanssa eroaisimme, se varmasti heittäisi minut melkoiseen suohon. 

Olen havainnut, että kun olen havainnut olevani onnellinen, se ruokkii onnellisuuden tunnettani. Kun olen päässäni määritellyt itseni onnelliseksi, se ruokkii onnellisuuttani eteenpäin. Kun kokemukseni on, että tunnen itseni onnelliseksi, vaikka pienet asiat eivät menisikään kuten haluan ja odotan, pystyn jokaisen uuden vastoinkäymisen tullessa nojaamaan tuohon kokemukseen ja käsittelemään ne paremmin kuin edellisellä kerralla.

Saatan minä yhä olla välillä pahalla tuulella, ahdistunutkin. Olen ymmärtänyt, että perusonnellisuus ei välttämättä katoa negatiivisiin tunteisiin, vaan voin tuntea ne ja surffailla niiden aaltojen läpi ja palata taas pinnalle onnellisena. Tarkoittaako tämä jotakin epävakaiden piirteiden laimenemista? Vai tarkoittaako tämä vain sitä, että olen oppinut takertumaan hyvän olon tunteeseen ja ruokkimaan sitä negatiivisten sijaan?

Tunne-elämäni on yhtä mustavalkoinen kuin ennenkin. Nyt kun olen onnellinen, olen sitä täysillä. Se tunne tunteena katoaa, kun joku asia pääsee ahdistamaan, mutta tiedän sen tulevan takaisin. En jää jumiin negaatioihin. Jään ennemmin jumiin positioihin. 

Terapiani toivon mukaan jatkuu vielä pari vuotta. Olen ensimmäistä kertaa kokenut, että minulla on mahdollisuus jotensakin "terveeseen", onnelliseen elämään. Minulla on mahdollisuus olla aidosti vahvempi, ei vain tahdonvoimalla vahvempi. Haluan sitä. Olen ymmärtänyt, ettei se muuta sitä, joka minä olen. Olen ymmärtänyt, ettei se tarkoita tunne-elämäni latistumista vaan tasa-painottumista. Se tarkoittaa sitä, että minulla on positiivisia voimavaroja itsessäni, sisälläni.

Onnellisuuden opetteleminen on vähän niinkuin uimaan opettelua. Sen sijaan, että räpiköin aallokoissa mitenkuten tarraten epätoivoisesti johonkin kellukkeisiin, opinkin pysymään pinnalla hallitummin. Opin sukeltamaan ja palaamaan pinnalle myrskyssäkin, sillä tiedän osaavani. 

torstai, 8. kesäkuu 2017

Erityisherkkä epävakaa

Luin Hesarista tänä aamuna erinomaisen artikkelin erityisherkkyydestä. Psykologi Heli Heiskanen puhuu artikkelissa synnynnäisestä erityisherkkyydestä versus stressaavien elämäntilanteiden ja traumaattisten kokemusten aiheuttamasta herkkyydestä, jolle voi tehdä jotain käsittelemällä sen syitä.

Olen monesti miettinyt tätä erityisherkkyys-asiaa, sillä mielestäni itsekin sitä olen, olen ollut lapsesta saakka, ennen epävakaan oireilun alkamista. Onko niillä yhteys? Onko niillä syy ja seuraus yhdistettynä muihin lapsuuttani ja nuoruuttani kuormittaviin tekijöihin, ts. narsisitseen hallitsevaan äitiini, joka ei antanut itsenäistyä henkisesti? Vai onko herkkyyteni sittenkin jotain, mikä on jo varhaislapsuudessa alkanut äidin takia?

Olen elämäni aikana luonut suojakuoren jos toisenkin, jotta selviän päivästä toiseen ja jotta olen pystynyt elämään ja toimimaan yhteiskunnassa normaalisti. Olen suorittaja, miellyttäjä, ulkonaisesti vahva ja sosiaalinen, vaikka sisälläni pieni lapsi tärisee ja haluaisi vain takaisin kotiin turvaan. Olen oppinut napsauttamaan päälle työroolin, joka huonoimpia päiviä lukuunottamatta sulkee kaiken ahdistuksen johonkin tyrmään työpäivän ajaksi. Olen oppinut työntämään oman pahan oloni ja ahdistukseni ja muutkin tunteet syrjään, jotta olen voinut kantaa lähimmäisiäni masennusten ja muiden syövereissä. 

Nuo kuoret ja roolit ovat toisaalta olleet elinehto sille, että olen pystynyt elättämään lapseni (suurimmaksi osaksi toisena puoliskona parisuhteessa), että olen pystynyt säilyttämään parisuhteeni (mikä taas on sisimmälle hylkäämistä pelkäävälle lähimmäisriippuvaiselle minälle suunnattoman tärkeää), että olen päässyt aamuisin sängystä ylös. 

Toisaalta se on tukahduttanut _minut_ ja lopulta johtanut romahduksiin ja räjähdyksiin. Silti vielä niissäkin olen ammentanut sieltä jostain sen kyvyn toimia ja tehdä jotain, etten ole jäänyt sinne ja hajonnut niin etten pystyisi huolehtimaan lapsistani. Yhden tällaisen hajoamisen seurauksena, vasta puolitoista vuotta sitten ollessani jo neljänkymmenen, minulla diagnosoitiin tämä BPD. Päiväkirjani, joita olen elämäni varrella kirjoittanut, puhuvat omaa kieltään siitä kamppailusta, jota olen nuoruudesta saakka käynyt. BPD ei ole "puhjennut" aikuisena, se vain räjähti käsiin äitini ja isoäitini kuoltua reilun vuoden välein toisistaan.

Epävakaa persoonallisuus on toisaalta sikäli mielenkiintoinen häiriö, että siihen liittyy oireina kirjo muita, itsessään erillisiä "häiriöitä". ADHD, ahdistuneisuus, masennus jne. jotka toisinaan diagnosoidaan erillisinä rinnalle, toisinaan ei. Riippunee oireiden voimakkuudesta ja diagnosoivasta psykiatrista. Itsellänikin on BPD:n lisäksi dg-listalla epämääräinen ahdistuneisuushäiriö ja jonkinasteinen masennus. Missä määrin erityisherkkyys on "vain" yksi epävakaan oireista tai ilmentymistä? Siihen en osaa vastata.

tiistai, 2. toukokuu 2017

Narsisti ja tunteet

Meissä jokaisessa on narsistisia piirteitä. Se on se keino, jolla varmistamme vauvana elämämämme jatkumon ja aikuisenakin vielä omien tarpeidemme täyttymisen. Terveellä aikuisella narsistiset piirteet ovat empatiakyvyn ja muun opitun tunteidensääntelyn hallinnassa. Sairaalla, narsistista tai muuta persoonallisuushäiriötä sairastavalla tämä hallinta puuttuu tai on vinoutunut.

Narsisti ei ole kylmä ja tunteeton, mutta tunteet ovat puhtaan itsekkäitä ja itsekeskeisiä, mikä johtaa empatiakyvyn puutteeseen. Narsisti ei kykene samastumaan toisen henkilön tunteisiin eikä ulottamaan omia tunteitaan toisiin ihmisiin. Siksi narsisti ei kykene rakastamaan aidosti ja pyyteettömästi. Narsisti voi näyttää empaattiselta ja katuvaiselta ja vaikka miltä, jos se sopii hänen omien tarpeidensa täyttämisen agendaan. Narsisti voi esiintyä suurena hyväntekijänä, koska se nostaa hänen arvoaan toisten silmissä. Empatia loppuu kuin seinään, kun se ei enää palvele narsistin tarpeita, ja hyväntekeväisyys loppuu siihen sekuntiin, kun huomio hänestä siirtyy muualle. 

Otetaan esimerkki tai pari.

Äitini sairasti keuhkosyöpää ja samanaikaisesti minulla todettiin aivokasvain. Äitini asui siinä vaiheessa meillä, muutettuaan ulkomailta takaisin Suomeen sairastamaan, vaikka tarkoitus oli, että hän olisi asunut puoliksi siskollani. Siellä hänellä ei kuitenkaan ollut omaa huonetta ja omaa rauhaa, joten hän manipuloi tilanteet niin, että lopulta sai olla meillä ihan vallan.

Äiti oli kovasti empaattinen minun tilastani aina siihen hetkeen saakka, kun sanoimme, että hänen täytyy muuttaa siskolleni, leikkaukseni lähetessä. Sillä välin, kun minulla, hänen "rakkaalla esikoisellaan" oli pää auki leikkauspöydällä, teki äiti kaikkensa rikkoakseen minun ja siskoni välit kertomalla siskolleni, miten kamalia me mieheni kanssa olemme. Niin kylmänkiskoisia ja itsekkäitä. Ja kun mieheni soitti äidilleni kertoakseen, että olin ulkona leikkauksesta, se meni hyvin ja olen heräilemässä, sanoi äiti miehelleni: "en mä nyt ehdi puhua, juttelen ystävieni kanssa."

Oltuani kolme päivää kotona, äiti olisi halunnut takaisin meille ja kun en suostunut, hän oli vihainen minulle, kun olin sillä laila hänen hylännyt. Viis minun toipumisestani. Viis siitä, että olin läpikäynyt ison leikkauksen, ja joutunut opettelemaan uudelleen kävelemään. Olin itsekäs, kun halusin huolehtia itsestäni, joten rangaistukseksi äiti piti huolen, että minut katkaistíin irti perheestäni. Koska äiti ei saanut läpi tahtoaan olla meillä siskon luona olemisen sijaan. 

Narsistille nimittäin toisten tarpeet ovat toisarvoisia, joita voidaan ehkä huomioida, kun omat tarpeet on huomioitu ensin. Niin se oli koko elämäni ajan. Minun tarpeitani ei ollutkaan. Tehtäväni oli huolehtia, että äidin tarpeet tulivat täytetyiksi. Äiti pyysi anteeksi tekemisiään ja sanomisiaan silloin, kun siitä oli hänelle hyötyä. Tai siis silloin kun anteeksi pyytämättömyys olisi johtanut railoon välillämme. 

Narsistille muut ihmiset ovat olemassa vain hänen tarpeidensa täyttämiseksi, aivan kuten pienen vauvan maailmassa. Narsisti voi kyetä näyttämään empaattiselta ja sympaattiselta ja katuvaiselta ja ihan miltä vaan, mikä edistää tätä päämäärää. Narsisti ei ole tyhmä, eikä hänen sisäinen maailmansa ole ignorantti. Opitut käyttäytymismallit - kuten anteeksi pyytäminen ja empatian osoittaminen - ovat kuitenkin niinikään hän oman päämääränsä saavuttamiseen valjastettuja. 

Muista persoonallisuushäiriöistä epävakaa luokitellaan toisinaan narsistisiin persoonallisuushäiriöihin. Yhteistä narsistin ja epävakaan välillä on lähinnä tunnesääntelyn puuttuminen. Siinä missä narsisitin sääntelemättömät tunteet vetävät sisäänpäin, epävakaa hyvin usein imee itseensä muiden tunteita ja on suorastaan ylenpalttisen empaattinen, "empaatti". Yhteistä on myös se, ettei tunnista omia ja muiden rajoja. Narsistille kaikki ovat olemassa häntä varten, epävakaa taas usein on kaikkia varten, jatkuvassa janossaan tulla hyväksytyksi. Siksi ei ole ollenkaan kummallista, että narsistin lapsesta tulee epävakaa. Ne täydentävät toisiaan saman ongelman ääripäinä.

Siksi minä putosin niin pahasti, kun äiti kuoli. Äidin vaativuus tasapainotti omaa tyhjyyttäni täyttäessäni itse hänen tyhjiönsä. Vaikka jo kaksissakymmenissä tein ensimmäisen pesäeroni äidin kanssa ja koko aikuisuuteni pyristelin vapauteen, vasta äidin kuolema vapautti minut, sysäten minut vapaaseen pudotukseen. Ja kun vielä isoäitini, tukeni ja vakaa turvani, kuoli, lähti turvaverkkoni altani ja vastassa oli vain kova maa, johon rysähdin. Nyt yritän kasata palasiani terapiassa. Hitaasti mutta varmasti.

maanantai, 3. huhtikuu 2017

Tyhjyyden ylistys

Elämäni on yhtä paradoksia. Olen kävelevä paradoksi. Haluan samanaikaisesti päinvastaisia asioita. Tunnen samanaikaisesti päinvastaisia asioita. Olen jotain siltä väliltä, vaikka olenkin oikeastaan kaksi ääripäätä yhtaikaa. 

Kun äitini kolmisen vuotta sitten kuoli, tunsin helpotusta. Vapautusta. Samaan aikaan tunsin suurta ikävää ja tyhjyyttä. Tyhjyys on aina ollut läsnä elämässäni. Ainakin niin kauan kuin muistan. Äidin kuoltua se syveni, tummeni ja laajeni.

Äidilläni oli paljon tekemistä sen kanssa, että kasvoin läheisriippuvaiseksi ja epävakaaksi, tunne-elämältäni ikuisesti murrosikäiseksi. Samaan aikaan äitini oli tasapainossa pitävä voima. Se kallio, joka ei antanut kaatua. Loogista? Tavallaan, koska äiti kietoi itseensä niin vahvasti, että kaikki muut ihmissuhteet kasvoivat kieroon ja äiti oli ainoa, joka viime kädessä oli merkityksellinen. 

Viimeiset vuodet ilman tuota mahtivoimaa olen ollut henkisesti hukassa samalla kun olen vihdoin päässyt irti äidin ikeestä. Vaikka jo parikymmpisenä rimpuilin irti ensimmäisen kerran, tuntui äidin kuolema aika rajulta ankkurin irroittamiselta. Yhtäkkiä ajelehdin tyhjässä ilman äitiä kiinnekohtana. Ei siis liene ihme, että epävakauteni ja ahdistukseni alkoivat todenteolla oireilla vasta kun äiti oli kuollut. Tai oikeastaan vasta kun isoäitinikin oli kuollut.

Samaan aikaan jalkani ovat tukevasti maassa ja olen ok. Tyhjyyden tunne tulee ja menee. Se, minkä joskus täytin uskonnolla - äidin "ansiosta" tietenkin - täyttyy nyt muilla asioilla. Katselen sarjoja, luen kirjoja, välillä haluaisin ihan vaan tanssimaan. En addiktoidu helposti aineisiin kuten tupakkaan tai alkoholiin, vaikka niitä käytänkin minkä huvittaa, mutta addiktoidun Netflix-sarjoihin, peleihin ja joskus kirjoihinkin. Ne täyttävät tyhjyyteni muiden ihmisten elämällä. 

Toisinaan havahdun siihen, että olisi tässä ihan omakin elämä elettävänä, jos nostaisin nenäni ruudusta. Oma on vaan niin paljon vaikeampaa kuin muiden elämän katseleminen.