sunnuntai, 22. syyskuu 2019

Romahdus ja miten siitä noustaan

Kun liika on liikaa, se vaan on liikaa. En minä nyt sen enempää tässä siitä, mikä kaikki minut kuormitti pisteeseen, jossa romahdin, sillä ei se ole merkityksellistä. Olipahan vaan liian monta mieltä painavaa asiaa, ahdistusta, riitelyä ja lopulta syyllisyydentunnetta ja tarpeetonta häpeää.

"Ehkä mä vaan menen ja hirtän itseni!" huusin miehelle ja painuin itku kurkussa pihasta. Myönnän käyttäväni tuota ääneen vähän liiankin usein. En oikeasti ole hirttämässä itseäni, vaan yritän sillä ilmaista sitä pahaa oloa, joka ryöpsähtää tilanteissa, joissa koen olevani huono, kaikkeen syyllinen, aiheuttavani muille vain harmia, tarpeeton ja turha muutenkin. Kai minä yritän sillä saada muut tuntemaan olonsa yhtä kurjaksi. Sen lisäksi, että minusta oikeasti kyllä tuntuu siltä, että haluaisin vain kuolla pois, turha epäkelpo ihminen.

Marssin metsäpolulle paljain jaloin, pyörsin takaisinpäin, pyörin hetken tietämättä minne haluan mennä, kunnes istahdin pihakivelle itkemään. Aikani siinä itkettyäni jokin pieni ääni päässäni pääsi murtautumaan kaiken sen tuskan läpi ja kuiski, että hei, mene ottamaan yksi opamoxi niin rauhoitut. Tottelin ääntä ja menin hakemaan lääkekaapista rauhoittavan, eteisestä tupakan ja jalkaani crocsit. Nappasin kuulokkeeni ja kännykkäni ja laitoin Spotifyn huutamaan LinkinParkia korviini, niin että maailman kaikki muut äänet hukkuivat sen alle. 

Kävelin takaisin metsäpolulle ja sitä kautta puistoon penkille istumaan. Pois sieltä, missä minua ahdisti. Istuin ja kuuntelin musiikkia, pelasin aivotonta kännykkäpeliä, kunnes syksyinen tuuli alkoi tuntua viileältä ja kävelin takaisin kotiin. Käperryin peiton alle kuulokkeet yhä korvillani, puristin silmäni kiinni. Koira hyppäsi viereeni lepäämään, uskollinen lämmin ystäväni. 

Päässäni oli vain yksi ajatus: Haluan pois, sillä olen arvoton. Epäkelpo, huono, turha. Kun lopulta avasin silmäni, tuijotin seinää näkemättä mitään, ajattelematta mitään. LinkinPark pauhasi täyttäen pääni sillä tuskalla, jota tunsin. Itkin vähän lisää, kun kuulokkeista tulvi Leave out all the rest.

"Don't be afraid, I've taken my beating
I've shared what I made
I'm strong on the surface, not all the way through
I've never been perfect but neither have you

When my time comes, forget the wrong that I've done
Help me leave behind some reasons to be missed
And don't resent me, and when you're feeling empty
Keep me in your memory, leave out all the rest
Leave out all the rest"

Mietin Chester Benningtonia, joka ei jaksanut jatkaa enää. Mietin hänen perhettään, jolle jäi vain muistot. Mietin tyttäreni kaveria, joka huutaa apua uhkaamalla tappaa itsensä - vakavammin kuin minä. Mietin lapsiani ja miestäni ja koiriani ja vähän kerrassaan aloin tuntea olevani valmis kohtaamaan jälleen maailman ja elämän ja nousemaan alhostani. Opamoxilla on oma osuutensa asiaan, kävelyllä, tupakalla ja LinkinParkilla osansa. Loput kai hoitaa oma mieleni, joka on elämän saatossa ohjelmoitu nousemaan aina takaisin pinnalle. 

En ole pilvissä (enkä pilvessä), mutta tämä vuoristoradan tasaisempi eteenpäin kolisteleva osuus on ihan jees. Se riittää siihen, että nousin laittamaan lapselle ruokaa, että huomenna taas menen töihin, että elämä ja arki jatkuu. 

ahdistunutpupu_v%C3%A4synyel%C3%A4m%C3%A

maanantai, 2. syyskuu 2019

Ambivertti eli extrovertti introvertti

Jos kysyisit työkavereiltani, olenko minä ekstrovertti vai introvertti, saisit lähes kaikilta vastaukseksi ekstrovertti. Puhelias, sosiaalinen, sujuva esiintyjä, juhlien sielu. Eihän sellainen ihminen voi mitenkään olla introvertti, eihän? 

Kyllä voi. Ensinnäkään introverttiys ei tarkoita sosiaalisesti vajavaista eikä ujoa, vaan henkilöä, jonka patterit latautuvat yksinäisyydessä. Toisekseen, viime aikoina on kehitetty termi ambivertti tarkoittamaan introverttejä, jotka ulospäin näyttäytyvät ekstrovertteinä. Jokainen meistä on jollakin tapaa ambivertti, jos ajatellaan sanaa sanana, kombona intro- ja ektroverttiyttä. Ekstroverttiys dominoivana piirteenä ei kuitenkaan jää sosiaalisissa tilanteissa yleensä piiloon, kun taas introverttiys herkästi jää, syystä tai toisesta.

Suomalaiset ovat sen verran introverttiä kansaa, että sosiaaliset paineet sen suhteen eivät ole yhtä suuret kuin esim. Amerikassa. Silti täälläkin on ekstrovertin helpompi olla ja toimia. Moni introvertti kehittää opitusta ekstroverttiydestä itselleen suojan, jonka taakse piiloutua. Mieheni kerran totesi, että hänellä ei ole monia rooleja, kuten minulla. Hän on kaikille samanlainen, kun taas minusta hän näkee sen hetken, kun vedän naamarin naamaani esimerkiksi kohdatessani naapurin pihatiellä. Se on suojamekanismini, jonka taakse kätken kaiken herkkyyden ja sosiaalisen ahdistuksen. Opittu tapa toimia ihmisten kanssa.

Steph Soong kirjoittaa sarjakuvien kera varsin osuvasti ajatuksia siitä, millaista on olla ambivertti, ja mitä hän toivoisi muiden siitä ymmärtävän. Ei minulla varsin ole itselläni kriisiä ambiverttiyteni suhteen, enkä koe sitä ongelmaksi, vaan piirteeksi, jonka kanssa elän. Ensimmäinen kohta Soongin listalla kuitenkin iski kotiin oikein huolella, joten sen tähän poimin:

Pelasta minut olemasta juhlien sielu! 

Kuin Jekyll ja Hyde, persoonani vastapuolet INFP ja ESFP esiintyvät ja piiloutuvat. ESFP on ei vain varjopersoonani vaan suojapersoonani, se kilpi ja naamari, jonka vedän päälleni epävarmoissa tilanteissa, vieraiden ihmisten kanssa. Epävarmoissa tarkoittaa mitä tahansa tilannetta, jossa en luota olevani 100% emotionaalisesti turvassa. Vieraiden, no, ihmisten kanssa, joita en uskalla päästää panssarini läpi. ESFP on enempi tai vähempi aina läsnä töissä, etenkin asiakastilanteissa. 

Juhlat ovat ehdottomasti epävarma tilanne täynnä "vieraita" ihmisiä, ja kun soppaan lisätään "soppaa", on soppa valmis. Tai no, alkoholi tietenkin vahvistaa tuota ESFP-käyttäytymistäni ja tekee minusta juhlien sielun, jollei joku pelasta minua siltä ajoissa. Sillä ESFP-minäni, kutsutaan sitä vaikka Essiksi, tykkää bilettää. Tykkää juoda ja tykkää tanssia ja olla keskipiste. Seuraavana päivänä olenkin sitten paitsi krapulainen ja fyysisesti väsynyt, henkisesti poikki. 

En minä sitä sano, ettenkö siitä myös nauttisi. Essi on adrenaliini-junkie ja koska Essi on myös minä, minäkin olen sitä. En minä silti kadu ollenkaan niitä kertoja, jolloin olen lähtenyt ajoissa pois. Niitä juhlia, joissa olen istunut ensin yksin sohvannurkassa paossa meteliä ja liiallisia aistiärsykkeitä ja sitten lähtenyt kotiin jatkojen sijaan. Joskus olosuhteet uuvuttavat minut niin, ettei sieltä Essikään nouse. Eikä sekään haittaa. 

Riippuu aivan sosiaalisen akkuni lataustilanteesta, pysyykö Essi esillä vai ottaako väsymys vallan. Jos olen jo koko päivän joutunut olemaan sosiaalinen, en jaksa enää iltaa - ellen satu juomaan niin paljon, ettei väsymyksellä ole väliä. Jos taas olen saanut olla koko päivän suht rauhassa, jaksan pitkäänkin. Jos olen turvallisten ihmisten seurassa, jaksan hyvinkin pitkään, sillä minun ei tarvitse käyttää yhtä paljon energiaa heidän kanssaan olemiseen. Heidän kanssaan voin olla myös ihan hiljaa. Koko ajan ei tarvitse olla sosiaalinen.

Ambivertille tyypilliseen tapaan odotan innolla juhlia, illanviettoja ja ihmisten tapaamista. Etukäteen. Mutta kun tulee aika lähteä kotoa, tekisi mieli vain jäädä kotiin. Olla menemättä. On myös vaikea olla sopimatta, silloin harvoin, kun joku jonnekin kutsuu. Sanoa etten pääse. Olen yrittänyt opetella sitä, etten ole tilivelvollinen, eikä minun tarvitse selitellä sitä, etten mene jonnekin tai tee jotakin, joskin sopimuksista pyrin pitämään kiinni. 

Tätä kompleksisuutta on vaikea selittää tyhjentävästi, mikä ärsyttää suuresti perfektionistia, joka haluaisi pystyä selittämään jokaisen nyanssin ja jokaisen poikkeuksen ja jokaisen tilanteen. Tosiasia on kuitenkin, etten ikinä pystyisi, en vaikka selittäisin niitä sitä mukaa kuin tilanteet tulevat eteen. En aina osaa selittää niitä itsellenikään. Sitä, miksi joskus on joku fiilis ja joskus ei. En mm. osaa selittää ihmettelevälle miehelleni sitä, miksi viime aikoina olen halunnut mieluummin toimistolle kuin jäädä kotiin. Minulla on monta syytä eikä yhtään syytä. 

Jos nyt yhden ajatuksen jätän tähän loppuun, on se se, että pinta pettää, muttei se haittaa. Ambivertti on turvassa ekstrovertin kuoren alla ja niin on hyvä. Ambivertti ei ole oikukas, vaikka vetäytyy välillä yksinäisyyteen kesken sosiaalisen tilanteen. Joskus akku meinaa loppua kesken tilaisuuden ja sitä pitää pikaladata. 

maanantai, 2. syyskuu 2019

Määrätietoinen vai pakkomielteinen?

Minua on monesti kuvattu määrätietoiseksi. En ole koskaan kuitenkaan kokenut sen kuvaavan minua oikeasti, sillä ennemmin minusta tuntuu, että ajalehdin elämässä sinne minne virta vie, niinkään jaksamatta soutaa tai huovata jos ei virta viekään juuri oikeaan suuntaan. En aseta kiinteitä päämääriä, vaan määränpääni muuttuvat virran heitellessä minua kivikkoisessa koskessa, uomien muuttaessa suuntaa ja haarautuessa. Minulla on päämääriä, mutta ne muuttuvat minun mukautuessani olosuhteisiin.

Pakkomielteinen, olen kyllä. Impulsiivinen ja impulssieni kanssa obsessiivinen. Kun saan päähänpiston, en päästä irti ennen kuin joko olen sen toteuttanut tai aikaa on kulunut niin paljon, että impulssi on mennyt ohi. Olen ehkä korvannut alkuperäisen idean toisella, olen ehkä havainnut jonkin muun paremmaksi tai helpommaksi tieksi tai asiaksi. Olen ehkä takonut päätäni seinään, kunnes kovaan kallooni on ujuttunut ymmärrys, ettei haluamani ole mahdollista ja olen suunnannut pakkomielteisen energiani toisaalle. 

Siinä on hiuksenhieno raja, lopultakin. Siinä, oletko määrätietoinen vai pakkomielteinen tai milloin määrätietoisuus muuttuu pakkomielteeksi. Ero siinä kuitenkin on.

Kirjoja lukiessani luen ihmisistä, jotka määrätietoisesti pyrkivät elämässään jonnekin. Jotka ovat lapsesta saakka halunneet tehdä työtä jossakin, tulla "isona" joksikin, ja vaikka eteen tulisi kuinka monta estettä, tai vaikka tie vaatisi kuinka paljon työtä ja jopa uhrauksia, he saavuttavat unelmansa. Teen työtäkin sellaisten ihmisten kanssa, joilla on päämääriä. Jotka pyrkivät aktiivisesti eteenpäin, paremmiksi ja noteeratummiksi.

Minä? Minun ensisijainen päämääräni on kyetä tekemään nykyinen työni riittävän hyvin. Ei niin että työnantaja on tyytyväinen, vaan niin että itse olen tyytyväinen. Ja se on sidoksissa puolestaan siihen, että voin häpeämättä esittää työni ja osaamiseni kenelle tahansa. Ehkei se ole pieni päämäärä, mutta ei se ole isokaan. En jaksa pyristellä ollakseni enemmän kuin mikä luontevasti ja suhte helposti käy. 

Osittain tämä eräänlainen päämäärättömyyteni (siis kaikessa elämässä, ei vain työ-) lienee jonkinlaista itsesuojeluia sekin. Jos en pyri mihinkään suureen, ei minua voi punnita ja köykäiseksi havaita. Ehkei kirjanikaan siksi ikinä valmistu. Tai ehkä vain siksi, että minulta puuttuu myös pitkäjänteisyys. 

Missä se pakkomielteisyys sitten näkyy, jos ei se toimi määrätietoisuuden apurina? Pienissä asioissa. Siinä, miten käännän kaikki mahdolliset ja mahdottomat kivet ja polut mielessäni jos saan päähäni jotain haluta - kuten vaikka ostaa juuri tietyt talvisaappaat JUURI NYT, vaikka kauppa on jossain ihan muualla kuin reittini varrella. Teen aikaa. Järjestelen aikaa kuin tetriksen palikoita. Tai saan (sisäisen) itkupotkuraivarin, jos ei parhaista yrityksistänikään huolimatta onnistu. 

Miten sen siis määrittelisin. Määrätietoinen jatkaisi yritystä toista reittiä. Pakkomielteinen puskee ja puskee kunnes joko pääsee läpi tai joutuu luovuttamaan, kun ei voi puskea enempää. Pakkomielteisesti määrätietoinen kai yhdistää nämä ja puskee sitä toista reittiä sitten, vaikka seinä tulisi sielläkin vastaan (ja yrittää toista reittiä vasta kun on puskenut tarpeeksi). 

OCD on sitten vielä jotain ihan muuta. Pakkomielteitä, jotka häiritsevät elämää, kun ei voi astua viivoille (ihan totta!), tai kun ahdistuu siitä että valokuvakehys on vähän vinossa, koriste-esine vähän poissa paikaltaan, yksi nenäliinapaketti on hyllyssä väärinpäin, tai juomalasi ei osu kauniisti pöytäliinan kuvioihin. 

sunnuntai, 18. elokuu 2019

Ravistettava ennen käyttöä

Minussa on ongelma
Jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
Korvaan tyytymättömyydellä
Tuntuu että tekijät unohti otsaan kirjoittaa
Ravistettava ennen käyttöä

Joku kirjoitti otsaani jo lapsena merkinnän "helposti särkyvä". Ohjelmointini meni jossain kohti vikaan, ja koodini menee herkästi rikki, virhetilaan. Se jos mikä saa kaikki maailman petoeläimet ja haaskalinnut hyökkäämään kimppuuni ja minä olen kuin jänis ajovaloissa, osaamatta liikahtaakaan, puhumattakaan puolustautumisesta.

Tiettävästi se on synnynnäistä, se herkkyys. Ohjelmointivirhe jo geeneissä. Ja äiti, joka tukahdutti minut rakastamalla minut ahdinkoon, kirjoitti minuun bugista koodia sen sijaan, että olisi tehnyt patchejä, jotka olisivat auttaneet selviytymään paremmin. Äidin rikkinäiset reseptorit tarttuivat herkkyyteeni ja rikkoivat lisää korjaamisen sijaan. 

Vaikka olen sittemmin oppinut paljon - pitämään puoliani, kieltäytymään olemasta tallottavana, olemaan näennäisesti vahva, piilottamaan ison osan herkkyydestäni - sisin on yhä siellä, buginen koodi, joka tasapainoiselta näyttävän ulkokuoren alla elämöi ja kuplii siitä huolimatta, että virhe ohjautui catch-luuppiin. Koska ihminen ei ole tietokoneohjelma.

Minun kanssani on helppo tulla toimeen, kun pysytään pintapuolisessa kontaktissa. Miellyttämisenhaluni, mukautumiskykyni ja synnynnäinen diplomatiani (lue: konfliktinpelkoni) tekevät kanssakäymisestä sujuvaa ja mutkatonta. Pelkään syvempiä ihmissuhteita, sillä pelkään, että kun mennään pintaa syvemmälle ja kummallisuuteni, erilaisuuteni, herkkyyteni, ailahteleva ahdistukseni, koodivirheeni paljastuvat, ei kukaan pysy lähelläni kauan. 

Samaan aikaan sekä piilotan että paljastan. Annan värieni näkyä ja verhoan kaiken mustaan. Puhun aivan liikaa, avaudun ja purkaudun, vaikken oikeastaan haluaisikaan. En osaa olla kertomatta elämäni kaaoksesta kaikille, jotka suostuvat kuuntelemaan. Toisaalta ulkoisen kaaoksen jakaminen ei haittaa minua, koska se ei oikeastaan kerro minusta mitään muuta kuin että minulle sattuu ja tapahtu - usein suorastaan rakastan shokeerata, saada reaktioita - mutta huomaan usein muiden vaivaantuvan.

Vain perheeni näkee koko rujon minäni. Lähin perheeni: mieheni, lapseni, koirani. Ne, jotka eivät pääse karkuun heilahtelevaa mieltäni. Ne, jotka ovat vaaravyöhykkeellä perheen väistämättömästi konflikteihinkin johtavan dynamiikan vuoksi. Ne, joiden rakkautta en epäile, vaan voin turvallisesti avata venttiiliin ja antaa hyöryjen purkautua. Vähän ehkä epäreilua, mutta jossakin ja jotenkin minunkin on saatava olla vain itseni. Saatava antaa tunteideni tulla pintaan, sillä niiden koteloiminen syö energiaa ja patouttaa niitä.

Onhan se väsyttävää, ylläpitää sitä tasaista ja rauhallista ulkokuorta, kun sisin on jatkuva tunteiden vuoristorata. Kun kaiken inputin joutuu käsittelemään kahdessa koodihaarassa: siinä päällekirjoitetussa joka tuottaa "normaalin" outputin ja siinä alkuperäisessä, virheellisessä koodissa, joka sinkoaa tunteet vuoristoradassa joko seuraavaan ylämäkeen tai seuraavaan alamäkeen. 

Ravistettava ennen käyttöä. 

Joskus jonkinlaisen impulssin myötä paljastan jollekin jotakin syvältä sieluni synkistä syövereistä. Sillä hetkellä se tuntuu hyvältä, oikealta ja helpottavalta. Illalla painaessa pääni tyynyyn kelaan päivää ja olen varma, että huomenna on sekin ystävyys historiaa. Kukaan ei voi mitenkään kelpuuttaa elämäänsä ihmistä, joka sellainen kuin minä. Siitäkin huolimatta, että miehenikin on kelpuuttanut. Ehkä jollakin tapaa pidän sitäkin yhä hämmästyttävänä, samalla tavoin kuin hämmästyn joka kerta, kun huomaan, ettei minua hylättykään, vaikka paljastin sirkaman hulluudestani.

En usko että saa yleistä hyväksyntää
Näkemykseni kieroon kasvaneet
Voidaanko määritellä rajaa sellaista
Kun hassusta tulee pelottavaa

Ei saisi ajatella näin, näin, näin
Mut se ei oo ainoo mitä teet väärin

Joskus olen ylpeä erilaisuudestani. Useimmiten en muuta haluaisikaan. Joskus taas tunnen olevani epäkelpo yhteiskuntaan. Tyyppi, joka ei tiedä, missä menee sopivuuden rajat. Joka ei tiedä, mitä on ookoo sanoa, mitä ei. Joka puhuu liikaa ja vääriä asioita. Joka odottaa ystävyyssuhteelta TV-sitcom-tyyppistä intensiteettiä, ja kun ei sitä normioloissa tapahdu, vetäytyy pois. Sillä jos et kiinny, sinua ei voi satuttaa. Kiintymisessä piilee valtava emotionaalinen riski.

Minussa on ongelma
Jokin virhe ohjelmoinnissa
Puutteita koodissa
Korvaan piittamattomuudella

Apulanta, Ravistettava ennen käyttöä

2019-08-18%2012.37.16.jpg

perjantai, 2. elokuu 2019

Malja ylitsevuotavainen

"Voi kun et ottaisi kaikkea niin raskaasti. En osaa edes kuvitella, miltä tuntuu tuntea kaikki noin voimakkaasti", huokaisi mies erään kerran, kun jälleen oli melko pieni asia saanut minut aivan tolaltani. Itsestäni tuntuu, että jaksan aivan kamalasti. Tunnen kantavani puolta maailmaa harteillani ja silti vain porskutan eteenpäin. Jotenkin se kai korreloi. Kun tuntee kaiken niin voimakkaasti, pienetkin asiat, ne pienetkin asiat kiepauttavat hetkeksi maailman nurinniskoin.

Poikkipuolinen sana, riita teinin kanssa, asianmukainenkin korjaus tai huomautus, luontodokumentissa toisiaan raatelevat eläimet, auton alle jäänyt jänis, uutinen ratsastusonnettomuudessa kuolleesta lapsesta, uutiset ylipäänsäkin, ihmisten pahuus toisiaan kohtaan, tuska koko maailmasta. Välillä vaivun eksistentiaaliseen epätoivoon ja odotan vain Vogoneita aluksellaan jyräämään maapallon intergalaktisen maantien tieltä.

Jos epävakauden vuoksi tunteeni ovat jo äärimmäisiä ja vahvoja, erityisherkkyys vain korostaa niiden stressaavuutta. On vaikea edes yrittää erottaa, mikä mitäkin minussa aiheuttaa, sillä kaikki kietoutuu kaikkeen. Tunneyliherkkyyttä korostaakin sekä epävakaus että erityisherkkyys. Molemmat yhdessä ovat olleet varmasti vaikuttamassa ahdistuneisuushäiriön puhkeamiseen. 

Liikaa ihmisiä kaupassa, kakofonia kotona, kiljuva lapsi metrossa, hien ja alkoholin lemahdus bussissa, hajuvesi hississä, puheensorina avokonttorissa, monta ihmistä puhuttelemassa minua yhtaikaa, useita ohjeita peräjälkeen, liian kirkkaat tai välkkyvät valot, juhlat, toisen ihmisen puheripuli. Ylipäänsäkin tilanteet, joissa on paljon aistiärsykkeitä yhtaikaa. Ylikuormitun ja ahdistun ja saan paniikkikohtauksen. 

Miehelläni varsinkin on taipumuksena jaella ohjeita kuin konekiivärillä ampuen, silloin kun teemme jotain yhdessä. "Hidasta! Anna mä teen tän yhden ensin!" Mies pysähtyy ja muistaa. Muttei muista taas seuraavalla kerralla muistuttamatta.

Aistiyliherkkyys on vain yksi osa erityisherkkyyttä, mutta minulla se, minkä voi selvimmin yhdistää nimenomaan siihen. Epävakaus ei itsessään välttämättä sitä nimittäin sisällä, vaikka moni intensiivinen tilanne aiheuttaa epävakaalle/introvertille/ahdistushäiriöiselle muutenkin ahdistusta. Miksi edes vaivaudun yrittämään erotella näitä?

Selkää pitkin kiemurteleva irtohius, heinänkorsi maassa istuessani, ruoho paljaan ihon alla. Kaikki vaatteiden laput ärsyttävät (leikkaan ne aina pois), pienikin langanpätkä saa hulluksi kun kutittaa, pienikin terävä nailonnarunpätkä pistelee, pienikin kovempi ihoa vasten hankaa, villa kutittaa ja ärsyttää, suihkua ei voi pitää liian kovalla sillä vesi pistelee. Minulla on selässäni kohta, jota tarvitsee vain lähestyä ja alan jo kiemurrella. 

Kosketusyliherkkyys aiheutti minulle isoja haasteita pikkulapsena, kun äiti puki villapukua päälle ja pakotti villalapasia käsiin ja isoäiti kutoi villapuseroita ja... Itse en lapsilleni ikinä pukenut villavaatteita - fleece oli valintani heille. Ei tullut mieleenkään, ettei villa ehkä kutittaisikaan heitä niin kuin se kutitti minua. Toisaalta, luultavasti olisi kutittanutkin. Hekin ovat herkkiä. 

Erityisherkkyys kaikkineen ei kuitenkaan ole minulle negatiivinen asia. En ajattele sen olevan huono, vaan ennemmin positiivinen piirre. Tunnen aina satasella - siinä on hyvätkin puolensa, vaikka taakka usein tuntuukin liian raskaalta. Tunnen pienetkin aistimukset ja pystyn nauttimaan tuulesta ihollani, lehtien havinasta, lempeästä kosketuksesta ehkä enemmän kuin moni muu. Kunhan ei ole liikaa.

Tarvitsen maailman vastapainoksi pakopaikan kaikesta. Ihmisistä, äänistä, valoista, kaikesta. Tarvitsen yksinäisyyttä, paikan johon käpertyä kirjan kanssa. Tarvitsen aikaa ja tilaa. Aina sitä ei tässä elämässä saa niin paljon kuin kaipaisi ja silloin malja vuotaa yli.