sunnuntai, 26. elokuu 2018

Mustaa ja valkoista

Kun äiti silloin reilut neljä vuotta sitten kuoli, syöksähdin sellaiseen pirunmoiseen vortexiin, että oksat pois. Itkin ja huusin vuoroin sitä, että rakastamani äiti oli poissa, vuoroin sitä, että olin helpottunut siitä, että vihaamani äiti oli poissa. Tunsin syyllisyyttä siitä helpotuksesta, tunsin ristiriitaa siitä, että ikävöin, vaikka päällimmäinen tunne oli viha. Lopulta annoin vihalle vallan ja joksikin aikaa se turrutti minut. Kunnes isoäiti kuoli ja olin jälleen tunteiden myllerryksessä.

Kun lapsi on ihan pieni, ovat ihmiset ympärillä joko hyvä tai pahoja. Kun äiti antaa läheisyyttä ja rakkautta, on äiti hyvä. Kun äiti ojentaa lasta, rankaisee lasta, saa lapsen tuntemaan olonsa pahaksi, on äitikin paha. Lapsen tunnemaailma on mustavalkoinen. Siinä noin kolmen-neljän ikävuoden tienoilla, samaan aikaan kun kehittyy kyky tuntea syyllisyyttä, kehittyy yleensä myös tunnemaailma hyväksymään harmaan eri sävyt. Äiti voi olla hyvä ja paha yhtaikaa. Hyvä äiti voi saada lapsen tuntemaan pahaa oloa ja lapsi alkaa ymmärtää oman syyllisyytensä tehtyään jotakin luvatonta.

Epävakaan, BPD-ihmisen, tunnemaailma ei ole koskaan kehittynyt hyväksymään harmaan sävyjä. Valkoinen muuttuu mustaksi sormien napsautuksella. Läheisissä ihmissuhteissa tämä aiheuttaa suuria myrskyjä ja riitoja, kun epävakaa ei kykene käsittelemään toisen negatiivista palautetta osana muuten "hyvää" henkilöä, vaan toisesta tulee saman tien kokonaan paha ja epävakaa tipahtaa kuiluun, jossa sillä hetkellä ainoa ulospääsy näyttäytyy toisen poistamisena elämästä. Sen hän herkästi tekeekin vähemmän läheisille, niille joista oma turvallisuus ei ole riippuvainen. Hylkää ennenkuin tulee hylätyksi. Läheisriippuvuus estää tekemästä hätäisiä ratkaisuja läheisten ihmisten suhteen. Toisaalta niin on hyvä, toisaalta se sallii myrkyllistenkin suhteiden jatkumisen pitkään parasta ennen päiväyksen jälkeen.

Oma syyllisyys negatiiviseen palautteeseen on mahdoton käsittää, sillä vaikka syyllistäminen ja syyllisyydentunne on jatkuvasti läsnä, on se kieroutunut koskemaan lähinnä "en ole tarpeeksi hyvä ja jos en pinnistele paremmin, minut varmasti hylätään" -tunnetta. Epävakaa tulkitsee toisen ihmisen pettymyksen - vaikkapa kun toinen haluaisi tehdä jotain, mutta epävakaa kieltäytyykin ja toinen pettyy - pettymisenä häneen henkilönä. Epävakaa kokee syyllisyyttä siitä, että on aiheuttanut toiselle pettymyksen ja pelkää tulevansa hylätyksi sen vuoksi. Siksi hän yleensä yrittää viimeiseen saakka miellyttää toista.

Kamppailen näiden tunteiden ja rationaalisen ajatteluni suoman terveellisemmän näkökulman kanssa liki päivittäin. Ei tarvita kuin yksi huonosti kommunikoitu ajatus miehen taholta ja soppa on valmis. Miehestä tulee "itsekeskeinen paska" ja minä ilmoitan olevani lähellä sietokykyni loppua. Huudan ja raivoan, hyökkään sillä tunnen itseni uhatuksi ja pelkään toisen hylkäävän koska "olen hänen mielestään vääränlainen ihminen". Se rationaalinen pieni ääni päässäni yrittää piipittää, että miehellä saattaa olla ihan validi pointti, mutta vasta kun rauhoitun yksin jossakin riittävän pitkään - mieluiten nukun yön yli - saa rationaalinen ajattelu ylivallan järkytetyistä tunteistani ja kykenen järjelliseen keskusteluun asiasta miehen kanssa, enkä enää ollenkaan haudo avioeroa. Päinvastoin.

Äidin suhteen olen saavuttanut eräänlaisen tasapainon, kiitos terapiani (ja sen, että äiti on kuollut, joten riittää että setvii menneet ilman että tarvitsisi jatkuvasti selvitä uusista tilanteista). Hyvä-paha-jako on muuttunut sisälläni hyväksynnäksi, että äiti oli molempia. Äiti oli rikkinäinen ja tarvitseva. Äiti kohteli minua henkisesti kaltoin, muttei pahuuttaan vaan siksi, että äidin sisäinen tyhjyys niin vaati. Jos minulla onkin - ehkä äidin takia? - jäänyt osa psykologisesta kasvuprosessista kesken niin varhaislapsuudessa kuin murrosiässäkin, niin oli äidilläkin jäänyt. Synnyin äidin tarpeiden täyttäjäksi. En siksi, että äiti olisi ollut pahansuopa, vaan siksi, että äidillä oli tyhjiö, jonka minä täytin synnyttyäni. Ja siitä äiti halusi pitää kiinni.

En ehkä ikinä enää osaa rakastaa äitiä niinkuin häntä kasvaessani rakastin. Rakastin ja tarvitsin, niin paljon, että sallin äidin manipuloida ja käyttää minua hyväksi vaikka se tuntuikin pahalta. Vielä pahemmalta olisi tuntunut äidin rakkauden menetys - mikä oli konkretiaa, jos äiti minuun pettyi tai suuttui minulle (mitä tapahtui varsin usein, sillä riitelin hänenkin kanssaan tavan takaa nuorena). En kuitenkaan enää myöskään vihaa äitiä. Tilalla on hiljainen hyväksyntä. Äiti oli, teki parhaansa, rakastin häntä, vihasin häntä, se on vain elämää. Olen ok sen kanssa, että äidin kuva on olohuoneessa hyllyllä. Jollakin tapaa en enää tunne äitiä kohtaan juuri mitään, en ainakaan mitään voimakasta.

On oikeastaan aika hassua, että tunnemaailmani on niin korostuneen mustavalkoinen, sillä muuten elämä näyttäytyy minulle kaikissa sateenkaaren väreissä ja mustan ja valkoisen välillä on miljoona ja yksi harmaan sävyä. En pysty luomaan absoluuttisia sääntöjä, edes lapsilleni, sillä tilannekohtaisesti sääntö voikin olla mielestäni väärä ja se pitää rikkoa. Tilannekohtaisesti venytän ja rikon yhteiskunnankin sääntöjä ja hyväksyn niiden rikkomisen, sillä ihmisyys ja ihmisen tarpeet ovat minun maailmassani keinotekoisten sääntöjen yläpuolella. Tunnemaailmassani näin ei kuitenkaan todellakaan ole. 

Muista siis, että jos olen päästänyt sinut elämääni, ihoni alle, olet etuoikeutettu mutta myös paljosta vastuussa. En päästä ihmisiä lähelle, en pinnan alle, sillä on helpompi pitää ihmiset käsivarren mitan päässä kuin antaa heille valta satuttaa minua. Saatan puhua intiimeiltäkin vaikuttavista asioista hyvänpäiväntutunkin kanssa, täysin tuntemattomankin kanssa, sillä sopivuuden rajat ovat minulle hämärän peitossa. Jälkeenpäin mietin sitten, ettei ehkä olisi pitänyt sanoa sitäkään sillekään... Toisaalta se toimii suojakilpenä säikyttäen pois ne, jotka eivät kykene sitä käsittelemään. Toisaalta minulle ne eivät ole merkityksellisiä asioita. Sisimpäni avaan vain harvoille ja valituille ja riidat kotona tai tuskastumiset teiniin ovat vain pintaa. Vain elämää.

Ei, en yritä sälyttää vastuuta tunteistani kenellekään. Toivon kuitenkin, että ne harvat, joihin olen riittävästi luottanut, eivät luottamustani pettäisi, eivät silloinkaan, kun minä uhkaan hylätä heidät. Silloin pelkään eniten. Silloin tarvitsen rakkautta eniten. 

keskiviikko, 8. elokuu 2018

Rakastan elämääni, vihaan elämääni

Aurinko paistaa ihanasti. Hyppelen metsäpolkua pitkin hakemaan pari aiemmin huomaamaani kiveä läheisen kentän vierestä ja tuon ne omaan pihaan. Leikkaan tomaatista pari kypsää talteen, samoin munakoisosta ja kurkusta. Piha on vehreä ja kylpee auringossa.Suljen silmäni ja mietin, kuinka paljon rakastankaan elämääni! Sitä vapautta, jonka työni minulle suo, tätä pihaa, kotia, lapsiani, miestäni, kesää, kaikkea! 

Samassa mieleeni muistuu hetki vain parin päivän takaa. Hetki, jolloin olin jälleen valmis vain katoamaan elämästä, sillä vihasin elämääni niin paljon. Kiukuttelevia teinejä, kontrolloivaa miestä, kodin remontteja, pihan keskeneräisiä projetkeja, vääränlaista säätä ja säheltävää itseäni. 

Ennen kaikkea vihaan itseäni, kun en ole oikeanlainen ihminen. Olen aina vääränlainen. Vääränlainen äiti, vääränlainen puoliso, keskinkertainen työntekijä, tapaturma-altis säheltäjä. Puhun mitä sylki suuhun tuo ja pohdin iltakaudet mitä tuli päivän mittaan sanottua ja tulinko sanoneeksi vääriä asioita väärille ihmisille. Sellaisia, joita ei olisi pitänyt. Vihaan omaa epävarmuuttani sosiaalisissa tilanteissa, sitä minkä peitän lennokkailla jutuilla (joista alan sitten jälkeenpäin miettiä, olisiko pitänyt jättää sanomatta). 

Vellon aikani itseinhossa, kun en olekaan ensiyrittämällä täydellinen jousiampuja. Saan hirveän raivarin, kun mies ei arvosta yritystäni tehdä pihahommissa tarkempia suunnitelmia juuriestokankaan leikkaamiseksi vaan sanoo minun tuhlaavan aikaa. Masennun ja ahdistun, kun teini vänkyröi. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ihmiseksi, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Lähden ovet paukkuen kävelylle luontoon, rauhoittumaan.

Katselen oravien hyppimistä, sorsien kiireetöntä soutelua, kuuntelen tuulen havinaa. Vähitellen mieleni rauhoittuu, lihakseni rentoutuvat. Kyynel valuu silmäkulmasta kiukun sulaessa suruksi. Allapäin tallustan takaisin kotiin ja käperryn sänkyyn. Seuraavana aamuna kaikki on jo unohdettu. Uni teki jälleen tehtävänsä.

Seison pihassani auringonpaahteessa ja mietin, miten tunteeni voivatkin mennä lyhyessä ajassa niin täydellisesti laidasta laitaan. Miten kaukaiselta tuo viha tuntuu, vaikkei siitä ole kuin pari päivää. Miten käsittämättömältä, että voin pitää tätä täydellistä elämääni niin kamalana. Järkeni ei ikinä totu siihen, että tunteeni ovat täysin mustavalkoiset. Että kun jokin asia on pielessä, koko elämäni on paska ja turha ja vihaan sitä. Ja että pienet asiat ja seesteinen hetki voivat saada minut pakahtumaan onnesta vain vähän myöhemmin.

Sellainen minä kuitenkin olen. Sellaisena pysyn, terapioista ja kaikesta huolimatta. Olen minä oppinut huonojen hetkien menevän ohi. Se pieni ääni päässäni muistuttaa, ettei paha olo ole pysyvää. Sama pieni ääni piipittää hyvinä hetkinä, että tämäkin voi keinahtaa koska vain toistepäin, joten nauti tästä kun tätä kestää! 

torstai, 14. kesäkuu 2018

Narsistivanhemman monet kasvot

Kun luin tämän Keerthana Paneerin The DailyNetiin kirjoittaman artikkelin narsistivanhemmista, nyökyttelin koko lukemisen ajan. Ei voisi osuvammin kuvailla sitä, millaista on elää narsistivanhemman lapsena. Jokainen vanhempi on erilainen, jokainen narsistivanhempi on erilainen, mutta heidät voi jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: kaikennielevään tai välinpitämättömään. Ensin mainittu näkee lapsen itsensä jatkeena, jälkimmäiselle lapset ovat kotona asuvia tyyppejä, joita heidän tarvitsee kasvattaa ja sietää. Ensimmäinen nielaisee lapsen itseensä, jälkimmäinen ulkoistaa lapsen kokonaan. Ensimmäinen on ehkä jälkimmäistä kavalampi siinä, että rakkautta näennäisesti on yllinkyllin. Oma äitini oli tuota kaikennielevää tyyppiä. 

Artikkeli oli niin vahva, niin erinomainen, että halusin suomentaa sen niitä varten, joille englanti on vaikeaa. Olkaa hyvät:

Mistä tunnistaa narsistivanhemman?

"Narsistivanhempien tärkeimpiä työkaluja ovat syyllistäminen, gaslighting (harhauttaminen) ja emotionaalinen manipulointi. Tunteesi ja ajatuksesi usein sysättiin syrjään vanhemman tunteiden ja ajatusten tieltä. Olit usein hämmentynyt ja tunsit itsesi yksinäiseksi.

Siihen on syynsä, että luet tätä artikkelia. Sinulla on kenties hajanaisia muistoja lapsuudestasi, takaraivossa väijyviä epäilyksiä siitä, ettei lapsuutesi ehkä ollutkaan aivan tavallinen. Lapsuuden tapahtumien aiheuttamat tunteet ovat ehkä vielä käsittelemättöminä möykkyinä mielessäsi. Lapsi on riippuvainen vanhemmistaan niin emotionaalisten kuin fyysistenkin tarpeidensa täyttämiseksi, mutta vanhemmat pystyvät antamaan vain sellaista, mitä heillä itselläänkin on.

Jos äitisi tai isäsi kamppaili mielenterveysongelmien kanssa tai oli narsisti, on varsin todennäköistä, että ainakin osa tarpeistasi lapsena jäi vaille huomiota ja jouduit selvitytymään yksin elämässäsi. Narsisteja on kahdentyppisiä, mutta ennen kuin menemme niin pitkälle, on tärkeää ymmärtää, että on eria asia, että henkilöllä on narsistisia piirteitä, kuin että henkilöllä on narsistinen persoonallisuushäiriö (NPD).

Narsistivanhempi
Narsisitnen vanhempi:
ei kunnioita lapsensa rajoja. Lapset ovat narsistivanhemmalle kuin shakkinappuloita, joilla pelata ja joita kontrolloida. Eikä kontrollointi lopu siihen, että lapsi kasvaa aikuiseksi, vaan peli jatkuu, kunnes lapsi huutaa 'Shakki ja matti!" 
- Anne McCrea

Isäsi tai äiti saattoi olla vanhempana:

Kaikennielevä narsisti: Tällainen vanhempi näkee lapsensa itsensä jatkeena. Vanhempi hallitsee ja kontrolloin kaikkea, mikro-manageroi lapsen elämää. Hän lähes kirjaimellisesti elää lapsensa kautta, peittäen lapsen tunteet omiensa alle, ymmärtämättä, missä hän loppuu ja lapsi alkaa.

Välinpitämätön narsisti: Tällainen vanhempi ei juuri osoita kiinnostusta lasta kohtaan. Lapsi on vanhemmalle vieras, joka asuu samassa taloudessa ja lapsenkasvatus välttämätön paha. Velvollisuus, ei ilonlähde. Vanhempi ei välitä lapsensa tarpeista eikä ole kiinnostunut olemaan läsnä lapsen jokapäiväisessä elämässä.

Tässä neljätoista merkkiä siitä, että vanhempasi saattoi olla narsisti:

1. Läheisriippuvuus

Kaikki päätöksesi olivat riippuvaisia siitä, miltä ne vanhemmastasi tuntuvat. Jokapäiväisen elämän pienistä päätöksistä elämän suuriin valintoihin, vanhempasi tunteet olivat niin hallitsevia, että tunsit ne ennen kuin tunsit omat tunteesi. Lapsena olit usein hämmentynyt, etkä osannut tehdä päätöksiä, sillä et tiennyt, miten ne vaikuttavat vanhempaasi.

Traumaperäinen tunneside
Traumaperäinen tunneside
Traumaperäinen tunneside henkilöiden välille syntyy sykleinä toistuvan hyväksikäytön ja sen uhrissa aiheuttaman emotionaalisen vuoristoradan seurauksena. Vuorottaiset palkitsemiset ja rankaisemiset aiheuttavat vahvoja tunnesiteitä, joita on vaikea rikkoa ja muuttaa.

2. Yliannostus syyllisyydentunnetta

Syyllisyydentunne oli jatkuva kumppanisi. Paksu itsepintainen syyllisyyden pilvi seurasi mukanasi kaiken päivää. Joka kerta kun narsistinen vanhempasi töytäisi sinua sanoillaan, uusi syyllisyyden ryöppy tulvahti ylitsesi. Lapsena olit jatkuvasti varpaillasi ja joka kerta kun teit jotakin, mistä tulit iloiseksi (mikä on täysin luonnollista, tervettä ja tarpeellista), narsistivanhempasi näki sen hyökkäyksenä häntä vastaan. Tavallaan tasapainoilit jatkuvasti sen tunteen kanssa, että jouduit valitsemaan joko oman onnellisuutesi tai vanhempasi. 

Vanhempasi sai sinut myös tuntemaan olevasi olemassaolostasi kiitollisuudenvelassa hänelle. Olet saattanut usein kuulla sellaisia lausahduksia kuin "loppujen lopuksi, tein kaiken vain sinun vuoksesi" tai "näinkö osoitat kiitollisuuttasi kaikesta, mitä olen vuoksesi uhrannut?"

3. Rakkauden hintana oli tottelevaisuus

Vanhempasi saattoi milloin tahansa aivan varoittamatta puhkua vihaa tai pihdata rakkauttaan. Lapsena tiesit, että "ansaitaksesi" vanhempasi rakkauden, sinun tuli käyttäytyä, puhua, toimia, hymyillä, tuntea ja olla tietyllä tavalla. Jos et näin tehnyt, vanhemman hymy katosi ja joko sinuun ei kiinnitetty mitään huomiota ja sait osaksesi mykkäkoulua tai sinua rangaistiin syyttä.

4. Vanhempi tuntui kilpailevan kanssasi

Kun lapsi epäonnistuu, vanhempi useimmiten auttaa lasta selviytymään kokemuksesta ja opastaa häntä eteenpäin. Sinun vanhempasi ei toiminut näin, vaan ennemminkin päinvastoin sai sinut tuntemaan itsesi entistä huonommaksi ja epäonnistuneemmaksi sanattomalla "tiesin sinun epäonnistuvan" tai "sanoinhan sinulle" asenteellaan, jolla he halusivat osoittaa sinulle tietävänsä paremmin.

5. Rajojasi rikottiin usein

Sillä, mitä sinä tunsit, ei ollut merkitystä vanhempasi tunteiden, ajatusten ja mielipiteiden jyrätessä läpi rajojesi ja minuutesi, vallaten tilan kokonaan. Vanhempasi ei uskonut sinun tarvitsevan omaa tilaa, aikaa tai muitakaan omia asioita. Hän piti sitä kaikkea vapaana riistana. Hän rikkoi usein emotionaalisia rajojasi kertomalla miltä jonkin asian pitäisi sinusta tuntua, syyllistäen sinut hylkäämään omat tunteesi, saaden sinut epäilemään itseäsi.

6. Vanhempasi piti aina näyttää olevansa sinua parempi

Jos onnistuit hyvin tai olit hyvä jossakin, vanhempasi piti aina onnistua paremmin. Kirkkaimman spottivalon piti aina osua häneen, eikä paikkaa auringossa voinut jakaa edes oman lapsen kanssa. Jos muistosi esimerkiksi synttärijuhlistasi tuntuvat epämääräisen surullisilta ja ainoat kirkkaat muistosi ovat vanhemmastasi huomion keskipisteenä, hän luultavasti yritti aina varastaa huomion sinulta. 

7. Onnistumisesi varastettiin sinulta

Jos vanhempasi pyrki samantien siirtämään huomion pois sinusta, kun toit kotiin erinomaisen todistuksen tai esimerkiksi joku vieras kehui sinua, vanhempasi osoitti yhtä klassisimmista narsismin oireista. Terve vanhempi iloitsee lapsensa onnistumisista ja on ylpeä hänestä, kun lapsi osaa jotain, mitä hän itse ei, kun taas narsistinen vanhempi sen sijaan kokee itsensä uhatuksi.

Olet myös saattanut näissä tilanteissa kuulla sellaisia kommentteja kuin
Hän tulee minuun. 
Minäkin olin urheilijanuorukainen, kuten hänkin.
Se on hänellä geeneissä.

8. Sinut huijattiin epäilemään itseäsi

Sinulle valehdeltiin usein, saaden sinut epäilemään itseäsi. Kuulit vanhempasi satuttavat sanat oikein, mutta hän saattoikin kääntää takkinsa ja sanoa: "Älä nyt ole naurettava; sinä kuvittelet vain." tai "Miksi ihmeessä sinä keksit tuollaisia tarinoita?" tai "Älä ole noin herkkänahkainen." Näin vanhempasi sai sinut epäilemään muistiasi ja hämmentämään muistojasi, jolloin olit helpommin manipuloitavissa.

gaslighting
Gasliighting
Psykologisen hyväksikäytön tai henkisen väkivallan väline, jossa uhrille esitetään virheellistä tietoa, jotta he alkaisivat epäillä muistikuvaansa, ymmärrystään ja varsin usein mielenterveyttäänkin.

9. Tunteesi sivuutettiin ja sinua pilkattiin

Et milloinkaan voinut kertoa, mitä todella tunsit, sillä joka kerta kun niin teit, kaduit sitä seuraavassa hetkessä. Vanhempasi sai sinut uskomaan, että ylireagoit ja kyyneleesi kuitattiin ylimääräisenä "draamana". Jouduit esittämään neutraalia tai välinpitämätöntä selviytyäksesi päivistä. Kun olit onnellinen, koit siitä syyllisyyttä. Et antanut itsellesi edes lupaa olla vihainen, sillä se oli aivan liian vaarallista. 

Sinua saatettiin myös pilkata ja vähätellä muiden läsnäollessa. Tämä söin itseluottamustasi ja tunsit itsesi hämmentyneeksi, pieneksi ja häpäistyksi. Häpeän tunne luultavasti seurasi sinua päivästä toiseen tässä tapauksessa.

10. Sinulta vaadittiin täydellistä kuuliaisuutta

Kurin ja silkan kontrollin välillä on vissi ero. Jos vanhempasi on tiukka, mutta hänen kurinpitonsa kumpuaa rakkaudesta ja sinun parhaastasi, on kyseessä kasvatus. Jos taas kurinpidon tarkoitus on kontrolloida sinua, on kyseessä henkinen väkivalta. Näiin kuuluu mm. uhkailu, fyysinen kuritus, emotionaalinen kiristys jne.

11. Sinulle valehdeltiin usein

Vanhempasi kertoi sinulle usein valkoisia valheita, joiden avulla hänen oli helppo kääntää sanomansa päinvastaisiksi palvelemaan hänen tarkoitusoperiään vakavissakin asioissa. Hän oli epäjohdonmukainen mielipiteissään ja sai sinut epäilemään päätöksentekokykyäsi.

12. Sinusta tehtiin vanhempi

Päädyit huolehtimaan oman vanhempasi emotionaalisesta hyvinvoinnista. Jouduit odottamaan ruokaasi kunnes hän oli syönyt. Sinun piti olla "äidin pieni ystävä", kun äiti halusi purkaa sisintään.

13. Perheessäsi oli kulta-lapsi ja syntipukki

Yksi lapsista oli vanhemman mielestä täydellinen, eikä milloinkaan tee mitään täydellisyydestä poikkeavaa. Toinen lapsista oli perheen musta lammas, syntipukki, joka on syyllinen kaikkiin perheen ongelmiin. Roolit saattoivat vaihdella tilanteen ja tarpeen mukaan, mutta vanhemmallesi faktoja tärkeämpää oli hänen oma olettamuksensa asioista.

14. Vanhemmaltasi puuttui empatiakyky

Et muista rauhallisia hetkiä, jolloin olisit istunut vanhempasi kanssa hänen kuunnellessaan ajatuksiasi elämästäsi ja maailmasta. Vanhemman tulisi kuunnella ja välittää lapsensa ajatuksista ja tunteista ja pitää huolta lapsen henkisestä hyvinvoinnista. Silloinkin, kun vanhempi ei ole lapsen kanssa samaa mieltä, lapsi tarvitsee ymmärtävän aikuisen kuuntelevaa korvaa.

Narsistivanhemman aikuistuneen lapsen erityispiirteitä:

Huono itsetunto
Omien rajojen puute
Kykenemättömyys sanomaan "EI"
Korostunut syyllisyydentunto
Vaikeudet luottaa, etenkin läheisissä ihmissuhteissa 
Heikko ymmärrys itsestä (ei tiedä missä itse loppuu ja toinen alkaa)
Selittämätön häpeäntunne
Itseviha
Jatkuva tarve miellyttää muita
Masennus/ahdistuneisuus

torstai, 15. maaliskuu 2018

Lyhytjänteisyyden kirous

Pidän itseäni luovana ihmisenä. Minulla on ajatuksia, minulla on ideoita. Kuvittelen, että jos vain olosuhteet olisivat otolliset, kirjoittaisin maailmanluokan romaanin ja maalaisin upeita tauluja. Kuvittelen sisälläni kuplivan jotain suurta, joka on vain lyhytjänteisen ja kärsimättömän epävakaan ailahtelevan ADD-minän kahleissa ja odottaa ulospääsyä.

Olenko oikeasti luova, vai olenko vain suuruudenhullu? Onko mestariteosten esteenä oikeasti lyhytjänteisyys vai eikö minussa vain ole sitä tarvittavaa taitoa sittenkään oikeasti? Maalaan ja olen tyytymätön lopputulokseen, mutta selitän sen sillä, että minulla oli kiire saada se valmiiksi. Kirjoitan, mutta kirjoitus jää kesken, sillä kyllästyn. Uskon, että minulla olisi siinä upean romaanin käsikirjoitus, jos vain jaksaisin työstää sen loppuun saakka.

Parhaat maalaukseni ovat pieniä vesiväritöitä, sillä ne jaksan viimeistellä. Parhaat kirjoitukseni ovat lyhyitä novelleja, jotka voi saattaa alusta loppuun yhdeltä istumalta. Olipa todellinen luovuuteni ja taitoni oikeasti missä sfääreissä tai maan mudissa tahansa, fakta on, että minulta puuttuu se pitkäjänteisyys, jota tarvitaan jonkin todella hienon saavuttamiseksi. Jään aina keskinkertaiseksi, alisuoriutujaksi, sillä keskittymiseni on vajavainen ja suuret kokonaisuudet hyökyvät ylitseni lamaannuttaen minut.

Haluaisin pystyä enempään. Haluaisin saada aikaan kirjakäsikirjoituksen, jonka kehtaisi lähettää kustantajalle. Olin itsestäni suunnattoman ylpeä, kun monta kuukautta jaksoin sen parissa puurtaa, olin suorastaan innoissani. Sain sitten ensimmäisen version valmiiksi ja siihen se tyssäsi. Ensimmäiseen editointikierrokseen. Yhä toisinaan jaksan sitä työstää eteenpäin, mutta tällä vauhdilla se on kesken vielä kuollessani. Ehkei sillä ole väliä. Ei se ehkä maailmanluokan romaani olisi kuitenkaan. Haluaisin kuitenkin todistaa edes itselleni kykeneväni saattamaan päätökseen jotain novellia suurempaa. 

Taitaa olla silkkaa itsepetosta koko yritys. Minulta puuttuu follow-through. Kyky saattaa laajoja kokonaisuuksia päätökseen. Aloitan innolla, jaksan aikani, mutta kun se alkaa tuntua työltä, mielenkiintoni lopahtaa. Lienenkö siis laiskakin? Jaksan niin kauan kuin asia tuottaa minulle mielihyvää, mutta kun se vaatii panostusta ja valintoja, peräännyn ja käännän katseeni uuteen mielihyvän lähteeseen. Olen aina kutsunut itseäni ennemmin mukavuudenhaluiseksi kuin laiskaksi, mutta ne lienevät yksi ja sama asia, lopultakin.

Lyhytjänteisyys on kai tyypillistä niin ADD-kirjon oireista kärsiville kuin epävakaille, joiden tunteet heittelevät kuin ehkä kenelle tahansa adrenaliinin ja dopamiinin ja minkä nyt kaiken mielihyvää tuottavan välittäjäaineen perässä juoksevalle. Lyhyet ja nopeat euforiakokemukset pitkäjänteisen jonkin asian eteen työskentelyn sijaan. Siitä kai on addiktitkin tehty. Itse en ole huumeisiin koskenut enkä koske, enkä muistakaan aineista mielihyvääni hae, vaan kokemuksista ja asioista, jotka saa nopeasti päätökseen. 

Miten haluaisinkaan olla seesteinen ja pitkäjänteinen, kärsivällinen puurtaja! Sellainen, joka saa aikaiseksi jotain hienoa! Ei, en oikeasti haluais. Haluaisin olla superlahjakkuus, joka saa jotain hienoa aikaiseksi nopeasti ja tehokkaasti, tarvitsematta pitkäjänteisyyttä tekemiseensä. Seesteisyys ja pitkäjänteisyys, puurtamisesta puhumattakaan, kuulostavat kamalan tylsiltä. Silti haluaisin saada aikaiseksi jotain hienoa. 

Ehkä vain huijaan itseäni. Ehkei minussa alun alkaenkaan ole sen enempää luovuutta kuin keskivertokoirassa. Lyhytjänteisyyteni antaa vain mainion selityksen sille, miksen tuota sitä, mitä haluaisin tuottaa. Se on kuitenkin helpompi  hyväksyä kuin se, etten ehkä lopultakaan ole sen kummallisempi tallaaja kuin naapurin essikään.

torstai, 2. marraskuu 2017

Onnellisuuden positiivinen kehä

Minulla alkaa olla vuosi terapiaa takana. Välillä mietin, ettei siitä ole ollut mitään apua mihinkään. Kunhan käyn siellä viikottain läpisemässä pehmosia, mitä se muka ketään auttaa? Kesälomalla, terapian kesätauolla, huomasin kaipaavani sitä. Huomasin, että minulla oli taas enemmän ahdistusta ja ärtymystä kuin keväällä. Nyt syksyn tullen on tapahtunut jokin läpimurto ja huomaan olevani onnellinen.

Se on ihan kummallinen tunne. Ihmiselle, joka on koko aikuisikänsä kamppaillut jonkinasteisen masennuksen ja aaltoilevan ahdistuksen kanssa. Olen ennenkin luullut olevani onnellinen. Olen kirjoittanut sellaisia lausahduksia kuin: "Todelliseen onneen sekoittuu myös hippunen murhetta." Minä en ole tiennyt, miltä todellinen onnellisuus tuntuu! Minä en ole ikinä ollut onnellinen monta päivää putkeen.

Olen ollut välillä elämääni tyytyväisempi, välillä vähemmän tyytyväinen. Olen ollut onnellinen jollain tasolla. Olen saattnut tuntea suunnatonta onnen tunnetta yhdessä hetkessä, mutta kovin helposti ja nopeasti vastoinkäymiset ovat senkin hetken rikkoneet tuhanneksi sirpaleeksi. 

Juuri nyt masennuspisteeni ovat liki nollissa. Mitähän niitä viimeksi sain, kuusi? Eläminen tuntuu hyvältä ja vaikka elämäni ei missään tapauksessa juuri nytkään ole täydellistä, se on hyvää. Tunnen, että allani on pohja jonka päälle rakentaa. Pohja, joka EI OLE ÄITINI. Pohja, joka ei ole kukaan toinen ihminen. Olkoonkin, että jos nyt mieheni kanssa eroaisimme, se varmasti heittäisi minut melkoiseen suohon. 

Olen havainnut, että kun olen havainnut olevani onnellinen, se ruokkii onnellisuuden tunnettani. Kun olen päässäni määritellyt itseni onnelliseksi, se ruokkii onnellisuuttani eteenpäin. Kun kokemukseni on, että tunnen itseni onnelliseksi, vaikka pienet asiat eivät menisikään kuten haluan ja odotan, pystyn jokaisen uuden vastoinkäymisen tullessa nojaamaan tuohon kokemukseen ja käsittelemään ne paremmin kuin edellisellä kerralla.

Saatan minä yhä olla välillä pahalla tuulella, ahdistunutkin. Olen ymmärtänyt, että perusonnellisuus ei välttämättä katoa negatiivisiin tunteisiin, vaan voin tuntea ne ja surffailla niiden aaltojen läpi ja palata taas pinnalle onnellisena. Tarkoittaako tämä jotakin epävakaiden piirteiden laimenemista? Vai tarkoittaako tämä vain sitä, että olen oppinut takertumaan hyvän olon tunteeseen ja ruokkimaan sitä negatiivisten sijaan?

Tunne-elämäni on yhtä mustavalkoinen kuin ennenkin. Nyt kun olen onnellinen, olen sitä täysillä. Se tunne tunteena katoaa, kun joku asia pääsee ahdistamaan, mutta tiedän sen tulevan takaisin. En jää jumiin negaatioihin. Jään ennemmin jumiin positioihin. 

Terapiani toivon mukaan jatkuu vielä pari vuotta. Olen ensimmäistä kertaa kokenut, että minulla on mahdollisuus jotensakin "terveeseen", onnelliseen elämään. Minulla on mahdollisuus olla aidosti vahvempi, ei vain tahdonvoimalla vahvempi. Haluan sitä. Olen ymmärtänyt, ettei se muuta sitä, joka minä olen. Olen ymmärtänyt, ettei se tarkoita tunne-elämäni latistumista vaan tasa-painottumista. Se tarkoittaa sitä, että minulla on positiivisia voimavaroja itsessäni, sisälläni.

Onnellisuuden opetteleminen on vähän niinkuin uimaan opettelua. Sen sijaan, että räpiköin aallokoissa mitenkuten tarraten epätoivoisesti johonkin kellukkeisiin, opinkin pysymään pinnalla hallitummin. Opin sukeltamaan ja palaamaan pinnalle myrskyssäkin, sillä tiedän osaavani.