Varmaan jokaisella meistä on elämässä asioita ja tilanteita, joissa ideaaliminä - oman käytöksen ja olemuksen odotukset ja vaatimukset eivät kohtaa todellisuuden kanssa. Epävakaalla - impulssien mukaan toimivalla, vähän keskittymiskyvyttömällä ja muutenkin levottomalla - se kattaa melkein koko elämän. Päivittäisessä toiminnassa ideaaliminä on hyvä ja pätevä, toimelias ja kaikin puolin hyvä ihminen. Todellisuus on jotain muuta. Yleensä.

Rähjääminen. En minä varsin haluaisi rähjätä, en miehelleni enkä lapsilleni. Ideaaliminäni on kärsivällinen ja rauhallinen, hoitaa arjen pienet ja isot jutut sujuvasti ilman ylimääräistä hässäkkää. Todellisuudessa räyhään lapsilleni välillä pienimmästäkin, välillä annan kaiken mennä sormien lävitse. Todellisuudessa kimpaannun miehelleni vähimmästäkin, missä olen eri mieltä (etenkin lasten kasvatuksen suhteen). Todellisuudessa ahdistun ja menetän toimintakykyni pienimmästäkin vastoinkäymisestä.

Työ. Ideaaliminäni on pätevä ja ahkera, työteliäs ja kaikkien arvostama asiantuntija. Todellisuudessa olen jotensakin arvostettu kyllä, en tosin omissa silmissäni, sillä mielestäni pystyisin parempaan. Jos en ahdistuisi niin herkästi kaikesta ja jos jaksaisin paremmin ja jos osaisin paremmin keskittyä enkä herpaantuisi ja hermoistuisi pienestäkin.

Lukeminen. Ideaaliminä katsoo kirjapinoa ja ajattelee, että jos vain minulla olisi enemmän aikaa, käpertyisin sohvannurkkaan lukemaan ja lukisin kaikki nuo kirjat ja paljon lisää. Todellinen minäni ahmii kyllä niitä mukaansatempaavia kirjoja, muiden lukeminen kestää kauan. Ja jos sitä aikaa olisikin tai joskus onkin, kävelen ympäriinsä miettien, että äh, ei just nyt tee mieli lukea.

Ja niin edelleen. Nuo nyt tänään päällimmäisinä mielessä. Ristiriita ideaaliminä ja todellisuuden välillä on toisinaan raastava ja rampauttava. Se on eräänlainen noidankehä, sillä se ahdistaa ja kun ahdistaa, ajaudun yhä kauemmas ideaaliminästäni ja sitten ahdistaa lisää. 

Hyvä olo on pitkälti riippuvainen siitä, miten lähellä ideaaliminää todellinen minäni kullakin hetkellä on. Ei niinkään toisten antamasta palautteesta - joskin se auttaa yleensä näkemään, että hei! onnistuin ja olenkin oikeasti aika hyvä tyyppi (ainakin juuri sillä hetkellä) - vaan omasta kokemuksesta, siitä kuinka hyvin kykenen kullakin hetkellä elämään siten kuin sisäinen piiskurini minulta odottaa. Äidin äänihän se siellä vaatii. 

Onhan tälle ihan psykologinenkin termi, kun nyt muistelen. Liian vaativa superego. Sitähän se. Epävakaalla(kin) se on aika tyypillistä. Narsistin lapsella(kin) se on aika tyypillistä.