Päivä oli varsin mukava, sain aikaiseksi vaikka mitä. Ilta alkoi lupaavasti, oli erinomainen illallinen, vähän viiniä ruuan kanssa, ja sauna. Sauna tuntui hyvältä, kunnes mieheni veti herneen nenään jostakin. Lähinnä siitä, etten toiminut eräässä tilanteessa kuten hän olisi toiminut ja oli odottanut minun toimivan. Eikö hän tosiaan vieläkään tunne minua kunnolla?

Riitahan siitä kehkeytyi. Mies lähti tupakalle ja minä päätin pestä itseni ulos saunasta. Vihaan elämääni. En oikeasti, rationaalisesti ajatellen vihaa sitä, en miestäni, enkä paljon muutakaan oikeasti. Minun vain on paha olla riidan jälkeen, joten tuntuu kuin vihaisin kaikkea. Elämääni, miestäni, kaikkea. 

Sanon usein vihaavani sitä tai tätä. Mies on siitä monesti huomauttanut, silleen ihan rakentavasti. On vain vaikea tuntea mitään muuta kuin äärimmäistä vihaa asioita kohtaan, jotka ärsyttävät tai tuntuvat pahoilta, saavat minut tuntemaan oloni pahaksi. Äärimmäisiä tunteita. Rakastan ja vihaan, siinä missä joku muu tykkää tai ei tykkää. Siihen väliin pitäisi mahtua kokonainen tunteiden kirjo, mutta ei minulla. En tunnista muuta. Rakastan tai vihaan. Ehkä aavistuksen karrikoiden. Aavistuksen verran.

Jokainen tunne on vyöry, joka peittää alleen kaiken muun. Kun minulla on paha olla, koen vihaavani koko elämääni sen sijaan että osaisin tuntea vain vaikkapa sen ärtymyksen minkä joku asia aiheuttaa, osana elämän koko kanvaasia. Yhtenä pienenä osana. Jokainen tunne valtaa minut kokonaan. Olen joko tai. Mustavalkoinen. Onnellinen tai epätoivoinen.

Tiedän olevani elämässäni pohjimmiltani onnellinen, mutta jokainen riita, jokainen negatiivinen asia saa minut unohtamaan sen ja tuntemaan vain sen pahan. Se on raskasta. Uuvuttavaa. Tuntea jokainen tunne niin ylitsevuotavana, niin kaiken kattavana. 

Luulin aina ymmärtäväni tunteita hyvin, osaavani nimetä niitä hyvin. Tosiasiassa en osaa. Useimmiten en osaa ollenkaan antaa nimeä tunteilleni, niille, jotka eivät tipu ääripäihin. Sekin on raskasta. Joskus väsyn itseenikin. Joskus haluaisin vain pois.