Elämäni on yhtä paradoksia. Olen kävelevä paradoksi. Haluan samanaikaisesti päinvastaisia asioita. Tunnen samanaikaisesti päinvastaisia asioita. Olen jotain siltä väliltä, vaikka olenkin oikeastaan kaksi ääripäätä yhtaikaa. 

Kun äitini kolmisen vuotta sitten kuoli, tunsin helpotusta. Vapautusta. Samaan aikaan tunsin suurta ikävää ja tyhjyyttä. Tyhjyys on aina ollut läsnä elämässäni. Ainakin niin kauan kuin muistan. Äidin kuoltua se syveni, tummeni ja laajeni.

Äidilläni oli paljon tekemistä sen kanssa, että kasvoin läheisriippuvaiseksi ja epävakaaksi, tunne-elämältäni ikuisesti murrosikäiseksi. Samaan aikaan äitini oli tasapainossa pitävä voima. Se kallio, joka ei antanut kaatua. Loogista? Tavallaan, koska äiti kietoi itseensä niin vahvasti, että kaikki muut ihmissuhteet kasvoivat kieroon ja äiti oli ainoa, joka viime kädessä oli merkityksellinen. 

Viimeiset vuodet ilman tuota mahtivoimaa olen ollut henkisesti hukassa samalla kun olen vihdoin päässyt irti äidin ikeestä. Vaikka jo parikymmpisenä rimpuilin irti ensimmäisen kerran, tuntui äidin kuolema aika rajulta ankkurin irroittamiselta. Yhtäkkiä ajelehdin tyhjässä ilman äitiä kiinnekohtana. Ei siis liene ihme, että epävakauteni ja ahdistukseni alkoivat todenteolla oireilla vasta kun äiti oli kuollut. Tai oikeastaan vasta kun isoäitinikin oli kuollut.

Samaan aikaan jalkani ovat tukevasti maassa ja olen ok. Tyhjyyden tunne tulee ja menee. Se, minkä joskus täytin uskonnolla - äidin "ansiosta" tietenkin - täyttyy nyt muilla asioilla. Katselen sarjoja, luen kirjoja, välillä haluaisin ihan vaan tanssimaan. En addiktoidu helposti aineisiin kuten tupakkaan tai alkoholiin, vaikka niitä käytänkin minkä huvittaa, mutta addiktoidun Netflix-sarjoihin, peleihin ja joskus kirjoihinkin. Ne täyttävät tyhjyyteni muiden ihmisten elämällä. 

Toisinaan havahdun siihen, että olisi tässä ihan omakin elämä elettävänä, jos nostaisin nenäni ruudusta. Oma on vaan niin paljon vaikeampaa kuin muiden elämän katseleminen.