Kun äiti silloin reilut neljä vuotta sitten kuoli, syöksähdin sellaiseen pirunmoiseen vortexiin, että oksat pois. Itkin ja huusin vuoroin sitä, että rakastamani äiti oli poissa, vuoroin sitä, että olin helpottunut siitä, että vihaamani äiti oli poissa. Tunsin syyllisyyttä siitä helpotuksesta, tunsin ristiriitaa siitä, että ikävöin, vaikka päällimmäinen tunne oli viha. Lopulta annoin vihalle vallan ja joksikin aikaa se turrutti minut. Kunnes isoäiti kuoli ja olin jälleen tunteiden myllerryksessä.

Kun lapsi on ihan pieni, ovat ihmiset ympärillä joko hyvä tai pahoja. Kun äiti antaa läheisyyttä ja rakkautta, on äiti hyvä. Kun äiti ojentaa lasta, rankaisee lasta, saa lapsen tuntemaan olonsa pahaksi, on äitikin paha. Lapsen tunnemaailma on mustavalkoinen. Siinä noin kolmen-neljän ikävuoden tienoilla, samaan aikaan kun kehittyy kyky tuntea syyllisyyttä, kehittyy yleensä myös tunnemaailma hyväksymään harmaan eri sävyt. Äiti voi olla hyvä ja paha yhtaikaa. Hyvä äiti voi saada lapsen tuntemaan pahaa oloa ja lapsi alkaa ymmärtää oman syyllisyytensä tehtyään jotakin luvatonta.

Epävakaan, BPD-ihmisen, tunnemaailma ei ole koskaan kehittynyt hyväksymään harmaan sävyjä. Valkoinen muuttuu mustaksi sormien napsautuksella. Läheisissä ihmissuhteissa tämä aiheuttaa suuria myrskyjä ja riitoja, kun epävakaa ei kykene käsittelemään toisen negatiivista palautetta osana muuten "hyvää" henkilöä, vaan toisesta tulee saman tien kokonaan paha ja epävakaa tipahtaa kuiluun, jossa sillä hetkellä ainoa ulospääsy näyttäytyy toisen poistamisena elämästä. Sen hän herkästi tekeekin vähemmän läheisille, niille joista oma turvallisuus ei ole riippuvainen. Hylkää ennenkuin tulee hylätyksi. Läheisriippuvuus estää tekemästä hätäisiä ratkaisuja läheisten ihmisten suhteen. Toisaalta niin on hyvä, toisaalta se sallii myrkyllistenkin suhteiden jatkumisen pitkään parasta ennen päiväyksen jälkeen.

Oma syyllisyys negatiiviseen palautteeseen on mahdoton käsittää, sillä vaikka syyllistäminen ja syyllisyydentunne on jatkuvasti läsnä, on se kieroutunut koskemaan lähinnä "en ole tarpeeksi hyvä ja jos en pinnistele paremmin, minut varmasti hylätään" -tunnetta. Epävakaa tulkitsee toisen ihmisen pettymyksen - vaikkapa kun toinen haluaisi tehdä jotain, mutta epävakaa kieltäytyykin ja toinen pettyy - pettymisenä häneen henkilönä. Epävakaa kokee syyllisyyttä siitä, että on aiheuttanut toiselle pettymyksen ja pelkää tulevansa hylätyksi sen vuoksi. Siksi hän yleensä yrittää viimeiseen saakka miellyttää toista.

Kamppailen näiden tunteiden ja rationaalisen ajatteluni suoman terveellisemmän näkökulman kanssa liki päivittäin. Ei tarvita kuin yksi huonosti kommunikoitu ajatus miehen taholta ja soppa on valmis. Miehestä tulee "itsekeskeinen paska" ja minä ilmoitan olevani lähellä sietokykyni loppua. Huudan ja raivoan, hyökkään sillä tunnen itseni uhatuksi ja pelkään toisen hylkäävän koska "olen hänen mielestään vääränlainen ihminen". Se rationaalinen pieni ääni päässäni yrittää piipittää, että miehellä saattaa olla ihan validi pointti, mutta vasta kun rauhoitun yksin jossakin riittävän pitkään - mieluiten nukun yön yli - saa rationaalinen ajattelu ylivallan järkytetyistä tunteistani ja kykenen järjelliseen keskusteluun asiasta miehen kanssa, enkä enää ollenkaan haudo avioeroa. Päinvastoin.

Äidin suhteen olen saavuttanut eräänlaisen tasapainon, kiitos terapiani (ja sen, että äiti on kuollut, joten riittää että setvii menneet ilman että tarvitsisi jatkuvasti selvitä uusista tilanteista). Hyvä-paha-jako on muuttunut sisälläni hyväksynnäksi, että äiti oli molempia. Äiti oli rikkinäinen ja tarvitseva. Äiti kohteli minua henkisesti kaltoin, muttei pahuuttaan vaan siksi, että äidin sisäinen tyhjyys niin vaati. Jos minulla onkin - ehkä äidin takia? - jäänyt osa psykologisesta kasvuprosessista kesken niin varhaislapsuudessa kuin murrosiässäkin, niin oli äidilläkin jäänyt. Synnyin äidin tarpeiden täyttäjäksi. En siksi, että äiti olisi ollut pahansuopa, vaan siksi, että äidillä oli tyhjiö, jonka minä täytin synnyttyäni. Ja siitä äiti halusi pitää kiinni.

En ehkä ikinä enää osaa rakastaa äitiä niinkuin häntä kasvaessani rakastin. Rakastin ja tarvitsin, niin paljon, että sallin äidin manipuloida ja käyttää minua hyväksi vaikka se tuntuikin pahalta. Vielä pahemmalta olisi tuntunut äidin rakkauden menetys - mikä oli konkretiaa, jos äiti minuun pettyi tai suuttui minulle (mitä tapahtui varsin usein, sillä riitelin hänenkin kanssaan tavan takaa nuorena). En kuitenkaan enää myöskään vihaa äitiä. Tilalla on hiljainen hyväksyntä. Äiti oli, teki parhaansa, rakastin häntä, vihasin häntä, se on vain elämää. Olen ok sen kanssa, että äidin kuva on olohuoneessa hyllyllä. Jollakin tapaa en enää tunne äitiä kohtaan juuri mitään, en ainakaan mitään voimakasta.

On oikeastaan aika hassua, että tunnemaailmani on niin korostuneen mustavalkoinen, sillä muuten elämä näyttäytyy minulle kaikissa sateenkaaren väreissä ja mustan ja valkoisen välillä on miljoona ja yksi harmaan sävyä. En pysty luomaan absoluuttisia sääntöjä, edes lapsilleni, sillä tilannekohtaisesti sääntö voikin olla mielestäni väärä ja se pitää rikkoa. Tilannekohtaisesti venytän ja rikon yhteiskunnankin sääntöjä ja hyväksyn niiden rikkomisen, sillä ihmisyys ja ihmisen tarpeet ovat minun maailmassani keinotekoisten sääntöjen yläpuolella. Tunnemaailmassani näin ei kuitenkaan todellakaan ole. 

Muista siis, että jos olen päästänyt sinut elämääni, ihoni alle, olet etuoikeutettu mutta myös paljosta vastuussa. En päästä ihmisiä lähelle, en pinnan alle, sillä on helpompi pitää ihmiset käsivarren mitan päässä kuin antaa heille valta satuttaa minua. Saatan puhua intiimeiltäkin vaikuttavista asioista hyvänpäiväntutunkin kanssa, täysin tuntemattomankin kanssa, sillä sopivuuden rajat ovat minulle hämärän peitossa. Jälkeenpäin mietin sitten, ettei ehkä olisi pitänyt sanoa sitäkään sillekään... Toisaalta se toimii suojakilpenä säikyttäen pois ne, jotka eivät kykene sitä käsittelemään. Toisaalta minulle ne eivät ole merkityksellisiä asioita. Sisimpäni avaan vain harvoille ja valituille ja riidat kotona tai tuskastumiset teiniin ovat vain pintaa. Vain elämää.

Ei, en yritä sälyttää vastuuta tunteistani kenellekään. Toivon kuitenkin, että ne harvat, joihin olen riittävästi luottanut, eivät luottamustani pettäisi, eivät silloinkaan, kun minä uhkaan hylätä heidät. Silloin pelkään eniten. Silloin tarvitsen rakkautta eniten.