Mietin aamusella, että minulla ei enää ole ketään, kenelle soittaa ja toivottaa hyvää Äitienpäivää. Ei sillä, että sitä juuri olisi meillä vietetty vuosikausiin - se jotenkin tyrehtyi eron jälkeen. Poika laittoin iltasella Whatsapp-viestin, jossa toivotti hyvää Äitienpäivää ja sanoi rakastavansa minua. Tytär oli ostanut minulle mukin. Nyt olen saanut kummaltakin lapseltani kahvimukin äitienpäivälahjaksi, varsin hyvin heidän persooniaan kuvaavat mukit. Niistä on kiva juoda aamukahvi.

Kaivoin aamupäivällä vähän vanhoja kuvia äidistä ja minusta, kun olin vauva, sekä isoäideistäni. Mummini kuoli ollessani yhdentoista ja sehän oli oikeastaan se lähtölaukaus sille toksiselle läheisriippuvuussuhteelle äitini ja minun välillä. Tai siis, kyllähän siihen perusta valettiin heti alusta saakka, mutta mummin kuoltua äiti siirsi minuun odotuksensa parhaasta ystävästä ja läheisyydentarpeesta - asioita, jotka mummi oli siihen saakka täyttänyt ainakin jollain tasolla.

Siksikään en oikeastaan juuri kaipaa Äitienpäivän juhlintaa. Äitisuhteeni oli tuon mummini kuoleman jälkeen niin vaikea, vaikka vasta aikuisena ymmärsinkin, miksi voin pahoin suhteessa äitiin, vaikka hän vaan niin kovin rakasti minua. Rakkauden nimissä voi lopulta tehdä niin paljon pahaa. Narsistinen rakkaus on sitä - itsekästä ja omaa etua tavoittelevaa, ei toisen parasta ajattelevaa, vaikka itsekäs niin ajatteleekin.

Kyllä, minua rakastettiin lapsena ja nuorena ja aikuisenakin. Elämästäni ei ole puuttunut rakkautta, ennemmin olin usein tukahtua siihen äidin kanssa, kun hän ei antanut tilaa. Omien lasteni kanssa olen pyrkinyt välttämään edes sen, vaikka miljoona muuta virhettä varmasti olen tehnytkin. Epävakaa äiti on epävakaa äiti ja opettaa epäterveitä tunteiden hallinnan keinoja (ts. tunteet jäävät usein hallitsemattomiksi) ja mitä nyt kaikkea. Silti ainakin vielä jälkikasvuni sanoo minun olevan hyvä äiti, paras äiti. Toivottavasti he eivät jonain päivänä ole terapiassa minun takiani, kuten itse olin äitini vuoksi.