Häpeä. Jokaista meitä on varmaan joskus hävettänyt. Joskus häpeä on aiheellista, muttei aina. Häpeä siitä, että on oikeasti tehnyt jotain mitä ei olisi pitänyt tehdä. Sanonut jotain, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Se on ihan oikein. Se auttaa korjaamaan omaa käytöstä, jättämään seuraavan kerran tekemättä tai sanomatta. 

On kuitenkin myös häpeää, jota ei tarvitse kantaa. Häpeää, jota toinen ihminen puskee päällesi manipuloidaksesi tunteitasi, hallitakseen sinua. Häpeä on narsistin väline numero yksi. Ja narsisti on mestari syyllistämään sinut niin salakavalasti, että uskot itsekin häpeän tunteen tulevan sisältäsi, uskot itsekin tehneesi jotain väärää, samalla kun sinulla on jäytävä tunne, että jokin tässä ei nyt ole oikein. Tunne, että jotain sinusta meni taas rikki. Rajasi katoavat.

Äitini käytti tätä häpeilemättä. Minun tuli hävetä käytöstäni - kun olin asettanut omat tarpeeni hänen tarpeittensa edelle, kun olin tehnyt jotain, mikä asetti hänen täydellisen äitiytensä vaakalaudalle muiden silmissä, kun en tanssinut hänen pillinsä mukaan.

Esimerkiksi. Ollessani kuudentoista, hän sai minut häpeämään keskenkasvuisuuttani, ja lopetin nuoruuteni seinään, menettäen samalla ystäväni. Ollessani kolmentoista sain maistaa viiniä ehkä neljän senttilitran verran enoni luona ja seuraavana aamuna äitini sai minut häpeämään sitä, että olin halunnut maistaa viiniä, koska sehän ei ole soveliasta. Ollessani ehkä viidentoista, äiti sai minut häpeämään sitä, että pidin romanttisista novelleista. Kautta elämäni hän on pyrkinyt tuottamaan minussa häpeän tunteita milloin mistäkin, pitääkseen minut hallinnassaan.

Äitini löysi uskonnon ollessani vielä nuori. Herännäiskristillisyyden. Se tarjosi lisää keinoja kontrolloida minua, sillä äiti sai puolelleen lisä-auktoriteetin, kunhan oli saanut minutkin mukaan seurakunnan piiriin, häpeällä tietenkin. Jeesus ei tekisi noin. Tuolla käytöksellä teet nyt Jeesuksen surulliseksi. Lopulta heitin pois kaikki "maalliset" kasettini ja levyni, revin seinältä julisteeni, lakkasin lukemasta "maallista" kirjallisuutta (ainakin hetkeksi, kunnes löysin tuon aiemmin mainitun romantiikan), mutten sentään heittänyt pois kaikkia kirjojani. 

Häpeän keinoin äiti kietoi minut sellaiseen verkkoon, josta oli todella vaikea pyristellä pois. Vähän päälle parikymppisenä, jo naimisissa ollen, onnistuin irrottautumaan osittain. Siitä häpeän tuottamasta läheisriippuvuudesta. Siirsin tuon paljolti silloiseen mieheeni. Suhteemme kasvoi erittäin kieroon. Tuo ensimmäinen mieheni ei ollut, ei ole, narsistinen, mutta oli juuri sellainen, jota minä, narsistiäidin uhri etsin. Sellainen, joka pilkkasi elokuvamakuani, tai jotain sanontojani ja milloin mitäkin. Emotionaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa.

Taisteluni itsenäisyydestäni ja itsellisyydestäni ja väsymykseni avioliitossani johti eroon. Nyt olen onnellisessa suhteessa, missä olen saanut mieheltäni tukea pyristellessäni loppuun asti vapaaksi äitini kahleista, ja jopa osin haudan taakse ulottuvista viimeisistä häpeän rippeistä. Nyt olen vapaa. 

Onneksi. Sillä nyt olen joutunut työpaikallani narsistisen työkaverin hampaisiin. Hän yrittää kaikilla keinoin lyödä minuun häpeää, saadakseen otteen minusta, voidakseen kontrolloida minua. Syystä, jota en aivan tarkkaan tiedä. Minä olen kuitenkin löytänyt rajani ja vahvuuteni, enkä enää ota sitä vastaan. En tiedä, paistaako minusta vieläkin silti se narsistin uhrius, onko se jotakin, minkä haistaa? Koulukiusaajat, työpaikkakiusaajat, kaikki ne, jotka haluavat hallita muita.

En tiedä, mutta minä en enää ole uhri. Tie on ollut pitkä ja raskas, mutta sen arvoinen. En ole enää uhri, eikä kukaan voi enää minusta sellaista tehdä.