Tämä persoonallisuusasia jaksaa kiehtoa minua. En tiedä, miksi minulle on niin tärkeää päästä perille siitä, mikä on peruspersoonallisuuteni, mikä on trauman aiheuttamaa, mikä on suojamekanismia, mikä mitäkin. Jollakin tapaa tunnen, että jos vain saisin kuorittua pois kaiken "päälleliimatun", siis sen, minkä on ympäristö (lue: äiti) minulle aiheuttanut, jotenkin tietäisin paremmin, kuka olen. Tiedostan kyllä, ettei sellaista ihmistä olekaan, joka aikuisena olisi sama kuin syntyessään. Eihän persoona ole valmis syntymän hetkellä; syntyessämme meillä on koordinaatit, joiden puitteissa persoona kehittyy elämän vuorovaikutuksessa. 

Silti en pääse karkuun ajatusta, että haluaisin tietää, kuka olen - olisin - ilman traumapersoonaa. INFP on tyypillinen traumapersoonallisuus. Harvinainen laajalla skaalalla, mutta kysypä ihmisten persoonallisuuksia epävakaiden tukiryhmässä ja INFP on yliedustettu. DISC-persoonallisuusmallinnuksessa mainitaan erikseen, ettei sillä voi määrittää epävakaiden, autismikirjon, jne. diagnosoitujen persoonaa. Miksi? Koska persoonamme on rikki. Hajonnut. Hajallaan. Epästabiili. Se ei seuraa normeja, koska taustalla on tekijöitä, jotka voivat milloin tahansa flipata henkilön traumaperäiseen käytökseen persoonan määrittelemän sijaan. 

Luin eilen loppuun Thomas Eriksonin kirjan Idiootit ympärilläni. Hurjan valaiseva kirja, jonka esipuheessa jo mainitaan, että tällä (DISA, joka on sama kuin DISC) menetelmällä ei sitten määritellä em. neurologisesti poikkeavia henkilöitä. Silti kirja tarjosi todella paljon ymmärrystä eri ihmisten käyttäytymismalleja kohtaan, myös eväitä itseni ymmärtämiseen. Erityisesti se auttoi ymmärtämään miestäni, ja suhdettamme. Mieheni toki menee jossakin määrin asperger-puolelle, joten tiputaan kumpikin (ja minun lapseni myös) kirjan ulkopuolelle noin sinänsä. Silti. Mies on erittäin vahvasti sini-punainen - analysoiva-hallitseva - kun taas itse koen olevani enempi akselilla kelta-vihreä - inspiroiva-vakaa (ironisesti). 

Kirjan luettuani en tietenkään voinut vastustaa kiusausta etsiä netistä DISC-testiä ja edes yrittää hahmottaa itseäni ja persoonaani jälleen vähän paremmin, tai ainakin uudesta näkökulmasta. Ei niin yllättäen testin tulos oli itse asiassa vahvasti kolmivärinen: keltainen (se sosiaalinen, ekstrovertti inspiroija) 36%, punainen (! se hallitseva ja kontrolloiva raivotar) 32% ja vihreä (se vakaa ja ystävällinen muutosten pelkääjä) 28%. Loput 4% oli sitten se häivähdys sinistä (analyyttinen detaljeihin takertuva pilkunviilaaja). Luultavasti tulos oikeasti on melko oikea. Minussa on kaikkea, myös häivähdys pilkunviilaajaa. Riippuu ihan tilanteesta ja fiiliksestä, mikä puoli minusta milloinkin pääsee esiin.

Johtopäätös: en ole yhtään lähempänä itseni tuntemista kuin ennenkään. Siis sen syvimmän itseni. Kyllähän minä tämän ailahtelevan itseni tunnen, siis niin hyvin kuin ailahtelevan voi tuntea. Siihen riittää tietoisuus akseleista, joilla ailahtelee. Kaikki muu on sattumien summaa.

Joku (mielestäni se oli Maaret Kallio Lujasti lempeä -blogissaan, mutten löydä nyt kyseistä kirjoitusta mistään, millään - edit: ystäväni sen minulle löysi, taisi olla alunperinkin hänen linkittämänsä artikkeli) kirjoitti aivan jokin aika sitten viisaasti, ettei pidä yrittää työntää itseään lokeroon, vaan yrittää ymmärtää erilaiset lokerot itsessä. Jokaisella meistä on erilaisia käyttäytymismalleja, joille löytyisi syynsä, jos tarpeeksi kaivaisi. Meillä traumapersoonaisilla lipasto ei ole mikään normi-mummolalipasto, vaan muistuttaa ennemmin kirjaston kortistoa, jossa kortit on kauan sitten kaadettu lattialle ja työnnetty takaisin laatikoihin sikin sokin vailla järjestystä.

Järkeni sanoo minulle, ettei ole mitään tarvetta (tai edes mieltä) yrittää saada järjestystä kortistoni kaaokseen. Se juna meni jo. Riittää, että kykenen elämään suhteellisen hyvää elämää kaaokseni kanssa. Tyhjyys sisälläni haluaisi kuitenkin ymmärtää. Haluaisi tietää, kuka olen, jos riisutaan defenssit, kilvet, selviytymismekanismit. Vai onko sen kaiken takana mitään? Onko sittenkin ytimeni vain tuo tyhjyys?