"Kora soi yhä, ratsasti ilmassa, lähettäen surumielisyyttä pitkin polkua, jota olimme kulkeneet. Vihasin sitä paikkaa, vihasin sitä musiikkia, vihasin sitä tuulta ja vihasin sitä, että ajattelin mingi-lapsia, sillä mitä he olivat minulle ja mitä hyötyä minusta oli heille? Eikä se edes ollut se juttu, ei ollenkaan, sillä en milloinkaan ajattele lapsia, eivätkä he ajattele minua, mutta miksi he unohtaisivat minut ja miksi minä välittäisin siitä, että he unohtavat? Sillä mitä hyvää siitä seuraisi, että he muistaisivat ja miksi minä muistin ja miksi minä muistin juuri nyt? Yritin lopettaa. Tunsin sen nousevan ja sanoin ei, en ajattele kuollutta veljeäni, enkä kuollutta isääni, enkä isääni joka oli isoisäni, ja miksi kukaan haluaisi ketään? Älä omista mitään, älä tarvitse mitään. Vitut kaikkien asioiden jumalista. Ja halusin päivän päättyvän ja yön tulevan ja päivän tulevan uudestaan ja irrottavan minut kaikesta..." - Marlon James, Black Leopard, Red Wolf (oma suomennos)

Miten tuttu onkaan tunne, että haluaisi vain irrota tunteistaan, heittää ne johonkin romukoppaan, josta niitä ei kukaan löydä. Liian usein olen siinä onnistunutkin. Heittänyt Pandoran lippaaseen asiat, jotka ovat minua satuttaneet, vain jotta voisin jatkaa elämää eteenpäin seuraavana päivänä. 

Tunteilla on kuitenkin taipumus ujuttautua ulos laatikostaan aina tilaisuuden tullen. Lopultakaan niistä ei pääse eroon kuin tuntemalla ne läpi, niin pahalta kuin se tuntuukin. Tuntea läpi kaikki kipeät asiat, kaikki kaipaus, kaikki se, minkä mieluiten unohtaisi. Eikä kaikki kipu edes koskaan katoa. Osa siitä vain haalistuu ajan mittaan, lähes huomaamattomaksi tykytykseksi, jota sattuu vain, kun sitä vahingossa sohaisee.

Sitä vaan mietin, että onko ihan pakko tuntea. Miksi asiat vaivaavat, sattuva? Miksei elämä voi vaan olla, ilman tunteita, ilman tarpeita, olla vaan? Mihin näitä saakelin tunteita oikein tarvitaan? Ei ainakaan siihen, että pesen hampaani aamuin illoin, ei siihen että teen työni, ei siihen, että katson telkkaria, ei siihen että ruokin lapseni tai vien koirat ulos. Kaiken voi suorittaa ilmankin. Miksi pitää tuntea?

Se tekee meistä ihmisiä, sanot. Niinhän se tekee, mutta mikä on tämän kaiken tarkoitus? Mikä on ihmisyyden tarkoitus? Useimmiten päädyn siihen, että meidän tarkoituksemme täällä on olla osa jumalallista murhenäytelmää, silkkaa viihdykettä jollekin saakelin pantheonille, joka katselee meidän räpistelyämme amphiteatterin kivisiltä katsomopenkeiltä ja nauraa sitä kovemmin, mitä enemmän meihin sattuu.