Pidän itseäni luovana ihmisenä. Minulla on ajatuksia, minulla on ideoita. Kuvittelen, että jos vain olosuhteet olisivat otolliset, kirjoittaisin maailmanluokan romaanin ja maalaisin upeita tauluja. Kuvittelen sisälläni kuplivan jotain suurta, joka on vain lyhytjänteisen ja kärsimättömän epävakaan ailahtelevan ADD-minän kahleissa ja odottaa ulospääsyä.

Olenko oikeasti luova, vai olenko vain suuruudenhullu? Onko mestariteosten esteenä oikeasti lyhytjänteisyys vai eikö minussa vain ole sitä tarvittavaa taitoa sittenkään oikeasti? Maalaan ja olen tyytymätön lopputulokseen, mutta selitän sen sillä, että minulla oli kiire saada se valmiiksi. Kirjoitan, mutta kirjoitus jää kesken, sillä kyllästyn. Uskon, että minulla olisi siinä upean romaanin käsikirjoitus, jos vain jaksaisin työstää sen loppuun saakka.

Parhaat maalaukseni ovat pieniä vesiväritöitä, sillä ne jaksan viimeistellä. Parhaat kirjoitukseni ovat lyhyitä novelleja, jotka voi saattaa alusta loppuun yhdeltä istumalta. Olipa todellinen luovuuteni ja taitoni oikeasti missä sfääreissä tai maan mudissa tahansa, fakta on, että minulta puuttuu se pitkäjänteisyys, jota tarvitaan jonkin todella hienon saavuttamiseksi. Jään aina keskinkertaiseksi, alisuoriutujaksi, sillä keskittymiseni on vajavainen ja suuret kokonaisuudet hyökyvät ylitseni lamaannuttaen minut.

Haluaisin pystyä enempään. Haluaisin saada aikaan kirjakäsikirjoituksen, jonka kehtaisi lähettää kustantajalle. Olin itsestäni suunnattoman ylpeä, kun monta kuukautta jaksoin sen parissa puurtaa, olin suorastaan innoissani. Sain sitten ensimmäisen version valmiiksi ja siihen se tyssäsi. Ensimmäiseen editointikierrokseen. Yhä toisinaan jaksan sitä työstää eteenpäin, mutta tällä vauhdilla se on kesken vielä kuollessani. Ehkei sillä ole väliä. Ei se ehkä maailmanluokan romaani olisi kuitenkaan. Haluaisin kuitenkin todistaa edes itselleni kykeneväni saattamaan päätökseen jotain novellia suurempaa. 

Taitaa olla silkkaa itsepetosta koko yritys. Minulta puuttuu follow-through. Kyky saattaa laajoja kokonaisuuksia päätökseen. Aloitan innolla, jaksan aikani, mutta kun se alkaa tuntua työltä, mielenkiintoni lopahtaa. Lienenkö siis laiskakin? Jaksan niin kauan kuin asia tuottaa minulle mielihyvää, mutta kun se vaatii panostusta ja valintoja, peräännyn ja käännän katseeni uuteen mielihyvän lähteeseen. Olen aina kutsunut itseäni ennemmin mukavuudenhaluiseksi kuin laiskaksi, mutta ne lienevät yksi ja sama asia, lopultakin.

Lyhytjänteisyys on kai tyypillistä niin ADD-kirjon oireista kärsiville kuin epävakaille, joiden tunteet heittelevät kuin ehkä kenelle tahansa adrenaliinin ja dopamiinin ja minkä nyt kaiken mielihyvää tuottavan välittäjäaineen perässä juoksevalle. Lyhyet ja nopeat euforiakokemukset pitkäjänteisen jonkin asian eteen työskentelyn sijaan. Siitä kai on addiktitkin tehty. Itse en ole huumeisiin koskenut enkä koske, enkä muistakaan aineista mielihyvääni hae, vaan kokemuksista ja asioista, jotka saa nopeasti päätökseen. 

Miten haluaisinkaan olla seesteinen ja pitkäjänteinen, kärsivällinen puurtaja! Sellainen, joka saa aikaiseksi jotain hienoa! Ei, en oikeasti haluais. Haluaisin olla superlahjakkuus, joka saa jotain hienoa aikaiseksi nopeasti ja tehokkaasti, tarvitsematta pitkäjänteisyyttä tekemiseensä. Seesteisyys ja pitkäjänteisyys, puurtamisesta puhumattakaan, kuulostavat kamalan tylsiltä. Silti haluaisin saada aikaiseksi jotain hienoa. 

Ehkä vain huijaan itseäni. Ehkei minussa alun alkaenkaan ole sen enempää luovuutta kuin keskivertokoirassa. Lyhytjänteisyyteni antaa vain mainion selityksen sille, miksen tuota sitä, mitä haluaisin tuottaa. Se on kuitenkin helpompi  hyväksyä kuin se, etten ehkä lopultakaan ole sen kummallisempi tallaaja kuin naapurin essikään.