Kun äitini ensimmäisen kerran sanoi minulle, että hän ja isäni luultavasti eroavat, ensimmäinen ajatukseni oli: "Mutta enhän mä osaa päättää kumman luona haluan asua!" Itkin itseni uneen. Eroa ei silloin vielä tullut, luultavasti äiti ei ollut siitä vielä edes isän kanssa puhunut, kunhan alkoi pohjustaa, tehdä työtään minussa, sillä hän tiesi minut isälleni lojaaliksi. Siskoni ei niinkään. 

Niinpä äitini ihan niihin aikoihin alkoi kertoa minulle isästäni kaikenlaista. Purkaa tuntojaan, ja kertoa, miten paljon isä oli äitiäni haavoittanut. Uskoin tietenkin kaiken. Minulla oli paha olla, äiti puhui asioita, joita en halunnut kuulla enkä tietää. Etäännytti minua isästäni salakavalasti. Kun eron aika viimein oikeasti koitti, ei yhtäkkiä ollutkaan mitään epäselvyyttä siitä, kumman luona asuisin. Ei sillä, äiti oli jo isällekin sanonut, että lapset sitten tulevat hänen luokseen. Ei minulta lopultakaan edes kysytty.

Eikä se äidin nakertaminen eroon päättynyt. Sitä jatkui koko murrosikäni, kunnes lopulta olin sanoutunut isästäni irti liki kokonaan. Lojaalius oli rikottu. En enää tunnustanut isääni isäkseni, sillä äiti oli maalannut hänestä kuvan hirveänä ihmisenä, joka vain satutti äitiäni. Enää en tiedä, mitä uskoisin, mikä on totta ja mikä ei. En ehkä ikinä tule tietämäänkään. Ei sillä ehkä enää ole väliäkään.

Miten tärkeää lapselle olisi voida kunnioittaa kumpaakin vanhempaansa, saada säilyttää hyvä suhde kumapaankin vanhempaansa, vaikka ero tulisikin! Se on asia, josta en itse tingi lasteni suhteen. Äiti ei näennäisesti ikinä puhunut isästäni pahaa, eikä ikinä kieltänyt tapaamisia. Ei, äidin peli oli paljon paljon ovelampaa ja kierompaa. Hän puhui vain omista tunteistaan, mitä väärää siinä muka on? Hän kertoi vain "tositapahtumia" ja miltä ne olivat hänestä tuntuneet. Mitä pahaa siinä muka on?

Ja minä uskoin. Ja minä kuuntelin. Sillä halusin äidin hyväksyntää enemmän kuin mitään muuta. Siskoni ei koskaan kuullut äidiltä ensimmäistäkään näistä jutuista. Sisko oli äidin kultalapsi. Mutta minä olin pahus vie ollu iskän tyttö, isälle lojaali. Kun vanhemmat riitelivät, sisko oli aina äidin puolella, minä isän. Eikä sellainen sopinut, äidin piti saada molemmat puolelleen.

Niin siinä kävikin. Lojaalius meni särki, meni särki siinä minussa monta muutakin asiaa. Lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaansa eikä kummallakaan ole oikeutta viedä toista vanhempaa lapselta pois. Minusta tuli vihainen ja sulkeutunut, yksinäinen ja surullinen. Tunsin itseni hylätyksi ja ylimääräiseksi tässä maailmassa. Ei ehkä ihme, että pitkin varhaisaikuisuuttani harkitsin itsemurhaa moneen kertaan. Ylimääräinen. Mitä minä täällä teen? 

Ei sillä, olin minä lojaali äidillenikin. Silloinkin kun äiti rankaisi minua siitä, etten ollut siivonnut siskoni huonetta. Silloinkin kun sain syyt niskoilleni tarpeettomasti. Silloinkin kun äitini kiusoitteli ja vähätteli ihastuksiani ja muita minulle tärkeitä asioita. Silloinkin kun äiti kertoi, kuinka HÄN oli iässäni tehnyt tämän ja tuon ja monta muuta asiaa niin paljon paremmin kuin mihin minä ikinä kykenisinkään. Silloinkin kun hän mursi sieluni palasiksi, ja alisti minut tahtoonsa.