Kun katselen elämäni kulkua päivästä päivään, näen niin selvästi sen, miten elämäni - tunne-elämäni - on pelkkiä mäkiä. On ylämäkiä ja alamäkiä, tuuletusta kukkulan laella, rämpimistä alhaalla laakossa, putoamista jyrkänteiltä, hiihtohissejä huipulle. 

Olen joko onnellinen tai ahdistunut. Olen joko suunnattoman onnellinen tai täysin ahdistunut. Ei ole välimaastoa, jossa tuntisin molemmat yhtaikaa. Onnelliset hetket vievät pois kaiken ahdistuksen ja stressin, ahdistus blokkaa kaiken onnellisuuden tunteen. Siitäkin huolimatta, että ihan niinkuin muillakin, on minullakin yhtaikaa sekä asiat hyvin, että stressitekijöitä, sekä ahdistus jostakin (tai ei mistään ;) ) ja elämässä paljon hyvää. Tunnetasolla kuitenkin kuljen edestakaisin. Useimmiten monta kertaa päivässä, joskus menee päiviä ja viikkoja jommassa kummassa ääripäässä. 

Kun minulle jokunen vuosi sitten ehdotettiin ahdistus/masennuslääkitystä, pahin pelkoni oli, että ne turruttavat minut tasaisen tien kulkijaksi. Että ne vievät minulta kyvyn tuntea viemällä ääripäät pois. Se on pelottava ajatus ihmiselle, jolla on vain ääripään tunteita. Jos ne tasataan, ei jäljelle jää mitään! Tunteiden vuoristorataan on tottunut, se tuntuu normaalilta.

Pelkoni oli onneksi turha. Lääkkeet auttavat sietämään ahdistusta, vievät siltä pahimman lamauttavan terän pois. Auttavat pysymään toimintakuntoisena masennuksessakin. Ne eivät ole tehneet minusta zombia, eivät ole muuttaneet mäkistä tunnemaastoani tasaiseksi murtomaaksi - jossa muuten ihan varmasti myös kyllästyisin täysin. 

Aika hassua sinänsä, sillä jollakin tapaa se eestaas heiluminen vähän ärsyttää. Siinä on silti jotain hirveän turvallista. Tiedän, että ahdistuksesta noustaan aina. Toisaalta tiedän, että onnesta aina pudotaan. Nautin siis täysillä onnen hetkistä, kestän läpi pahimmatkin ahdistukset. 

Se on minun elämääni, enkä lopultakaan haluaisi elää toisin. Se on lohdullinen ajatus, vaikka ahdistusten alhoissa, no, ahdistaakin :D