Pari viikkoa sitten minulle sattui auto-onnettomuus. Tai sitä on hassua kutsua sellaiseksi, koska minulle ei sattunut mitään, eikä tapaturmassa ollut osallisena muita autoja. Autolleni oli tehty ilkivaltaa, vaikkei sitä kukaan pystykään todistamaan: toiselta puolen oli sekä etu- että takapyörän pultit löysätty niin että kun minä lähdin ajamaan, moottoritiellä eturengas lähti irti. Se jäi kuitenkin onneksi lokasuojaan kiinni, ajaessa tuntui kuin se olisi puhjennut, ja sain auton turvallisesti penkalle, hinausautot hakemaan auton ja viemään minut paikalta pois ja mitä nyt. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.

Auto on nyt korjaamolla, vielä jonkin aikaa, joten olen autoton. Olen niin tottunut vain hyppäämään auton rattiin, kun pitää jonnekin mennä, että tämä on lamaannuttanut minut entisestään. Ja itse tapaturma on jättänyt minuun PTSD-oireilua ja yleistyneen ahdistuneisuuteni pahenemisen - juuri kun tuntui, että se viimein oli hellittänyt, ja elin suhteellisen ahdistus-vapaana. Vituttaa. Toivottavasti autoani kopeloineilla on nyt hyvä olla itsensä kanssa, kun pääsivät sössimään jonkun tuntemattoman (oletettavasti) elämän!

Eilen lähdin liikkeelle, käymään paikassa, missä oli pitänyt käydä jo tässä aiemmin, mutta elin limbossa odottaen autoa takaisin ennen kuin hoidan mitään asioita. Tunnen itseni oikeasti hirveän avuttomaksi ilman autoa, ja joka kerta kun tulee vastaan asioita, jotka olisi auton kanssa helppoja, mutta nyt joudun miettimään vaihtoehtoja, ahdistus ja PTSD iskevät täysillä. Joka kerta kun joudun asioimaan vakuutusyhtiön tai autokorjaamon kanssa, sama juttu.

Eilen siis kuitenkin lähdin liikkeelle, bussilla ja junalla, tässä Helsingin rajojen sisäpuolella, tai likimain jopa kehä-ykkösen sisäpuolella, tehden reissun, joka autolla olisi kestänyt max tunnin, näillä välineillä siihen meni kolme. Sinä aikana soitettiin vakuutusyhtiöstä ja autokorjaamolta, ja yksi lapsista viestitteli asioista, jotka stressaavat häntä ja joissa voisin auttaa paremmin jos olisi se auto. Minua siis alkoi jo ahdistaa ihan jäätävästi siihen mennessä kun olin Triplassa siirtymässä junasta bussiin parin kaupan kautta. 

Alepasta hain suklaan. Itsepalvelukassalla yritin piipata levyä samalla kun puhelimessa vielä piippasi lapsen viestit, sillä seurauksella että aiheutin siihen osaltani ruuhkan tukkimalla tuon yhden kassan. Piippasin suklaan nimittäin vahingossa tuplasti, joten piti saada myyjä paikalle poistamaan ylimääräinen tuote, mutta Alepassa ei tainnut olla kuin se yksi, joka istui kassalla selkäni takana. Lopulta hän kävi tekemässä jotain, mutten kuullut hänen ohjeitaan, koska siellä oli meteliä ja hän puhui kuurolla puolellani. Seisoin siinä siis yhä avuttomana, kunnes joku asiakas toisti minulle myyjän ohjeet. Pääsin lopulta sieltä ulos.

Kävelin Espresso Houselle hakemaan latten, missä kesti ja kesti ja kesti. Sillä välin puoliso pyysi, että hakisin Lidlistä maitoa matkallani - Lidlejä kun ei ole meiltä kävelymatkan, eikä yleisesti helpon bussimatkankaan päässä. Sanoin ensin, etten pysty, että yritän ehtiä bussiin ennen kuin lippu vanhenee, että olen ylikuormittunut. Kahvissa (jonka maidon barista kuumensi aiva liian kuumaksi) kesti kuitenkin niin kauan, että lippu vanheni joka tapauksessa, joten päätin käväistä siellä Lidlissäkin sitten.

Lidlin itsepalvelukassalla laskin tuon liian kuuman kahvini pakkaustasolle, kangaskassin sen viereen pakkaamista varten. Työnsin ensimmäisen tuotteen kassiin, mutta sepä kallistui ja kaatui ja kaatoi kahvini pitkin tasoa. Puolet kahvista sentään sain pelastettua, eikä kassikaan kastunut kahvista liian pahasti. Jatkoin tuotteiden piippaamista ja pakkaamista toisella puolen, liian uupuneena miettimään, mitä sille kahvilammikolle pitäisi tehdä.

Maksoin ostokseni samalla hetkellä kun jostain tuli - oletettavasti selkäni takana olevan kassan hälyyttämänä - myyjä käsipapareipinkan kanssa ja alettiin kuivailla kahvia. "Haen siivousvälineet", sanoi myyjä ja jätti minut siihen ihmettelemään, kuuluuko minun jatkaa siivoamista vai ei. En osaa näitä juttuja. Jatkoin siivoamista, kunnes olin saanut pyyhittyä kaikki kahvit tasolta, mutta myyjää siivousvälineineen ei kuulunut, joten päätin lopulta häipyä vähin äänin.

Bussissa en jaksanut edes lukea, mikä kertoo minulla todella korkeasta ahdistuneisuudesta. Tunsin vain, että haluan kotiin, haluan käpertyä sänkyyn peiton alle, haluan piiloutua ja olla kuollut maailmalle kunnes ahdistus hellittää. Kirjoittelin kännykän muistioon uuden "viestin" autoani kopeloineelle paskiaislle (psykologin ehdottama terapiamuoto, joka toimii itse asiassa aika hyvin). En minä niin tehnyt, en minä osaa. Tein vähän töitä ja menin ulos semi-aurinkoon lukemaan.