Linnunradan käsikirjassa Ford Prefect sanoo: "There is no point in driving yourself mad trying to stop yourself going mad. You might as well give in and save your sanity for later." (Ei ole mieltä ajaa itseään hulluuden partaalle yrittämällä estää itseään tulemasta hulluksi. Voit yhtä hyvin antaa periksi ja säästää mielenterveytesi myöhemmäksi. suom. allekirjoittanut)

Ford Prefect oli väärässä, sillä Ford Prefectillä ei ollut perhettä huolehdittavanaan. Sitaatti - yksi suosikeistani - putkahti mieleeni, kun ajoin yksikseni kaupasta kotiin ja mietin aamupäivän kiukutteluani ja sitä, miten olin ahdistunut kaupassa niistä muista ihmisistä, jotka tavan takaa halusivat kävellä lapsineen ja rattaineen juuri sen käytävän läpi, missä minä yritin tutkia erästä hyllyä ja etsiä ihan tiettyä tuotetta. Mietin autossa, että haluaisin olla lapsi ja kiukutella rauhassa.

Elämä oli minulle helpompaa kaksissakymmenissä pitkäänkin, kun kuljin vain ennalta määrättyä polkua pitkin, ajelehtien elämän virrassa eräällä tavalla ennalta määrättyä uomaa. Jos yritinkin haaveilla jostain muusta, äiti kai se viimestään palautti ruotuun. En minä onnellinen ollut, vaikka niin itsellenikin vakuutin. Ei onnellinen ihminen pohdi rekan alle kävelemistä tai kävelemistä pois, kunnes ei enää jaksa kävellä vaan tuupertuu hankeen.

Nyt tuntuu, että minulla on liikaakin haaveita. Olen ailahtelevainen haluissani. Yhtenä päivänä haluaisin elämältä yhtä, toisena toista ja välillä olen tulla hulluksi pelkästään siitä, että haluan niin monia asioita, jotka eivät ole mahdollisia perheenäidille. Matkustamista, heittäytymistä ihan vaan kirjoittamaan tai maalamaan. Perhe pitää kotona ja vähän niinkun pakottaa päivätöihin, vaikka rutiini uhkaa tehdä minusta selvää.

Aika ironista sinänsä, sillä rutiini myös pitää minut järjissäni.

Ei, en voi antaa itseni tulla hulluksi vaikka tahtoisin. En voi lakata hallitsemasta tunteitani ja pitämästä masennustani kurissa niillä keinoin, joita elämä tämän viime vuoteen asti suorastaan havainnoimattoman mielenterveysongelmavyyhden kanssa on opettanut. Minulla on hyvät selviytymiskeinot. En vain juuri nyt meinaa jaksaa käyttää niitä. Vähän niinkuin en meinaa jaksaa pitää syömistäni ja painoanikaan kurissa, kun mieliteot vie mennessään.

Niinpä vaan pyristelen eteenpäin, ja olen tulla hulluksi yrittäessäni pitää itseni järjissäni. Tässä ollaan, oon järjissäin, vaikka ehkä vähän nippanappa.