Makaan vatsallani sängyssä, toinen käsi tyynyn alla, laput silmillä pakottamassa silmät kiinni. Väsyttää, haluaisin nukahtaa. "Mitä laittaisin huomenna päälleni? Sen uuden mekon, mut mikä olis sopiva pitkähihanen sen kanssa? Nyt mä tiedän! Missähän se on? Laitoinkohan sen laatikkoon vai onko se kaapissa henkarissa? Ja mitkä sukkikset? Ainakin ne kivat mokkanahkaiset saappaat? Sataakohan huomenna?"

Rummuttelen sormillani tyynyä, liikahdan levottomasti. Mies kuorsaa jo ja se häiritsee. "Mitenkähän sitä huomenna menis duuniin? Jäiskö bussista metroasemalla ja menis lopun matkaa ratikalla? Sit voisin hakea siitä kahvin ja sämpylän mukaani. Meneeköhän mies huomenna toimistolle? Vois tietenkin mennä yhdessä sen alkumatkan. Oliskohan parempi mennä ensin toimistolle ja sieltä asiakkaalle vai viettää aamupäivä kahvilassa?"

Käännähdän kyljelleni ja vedän käsivarret suppuun ja polvet kiinni kyynärpäihin. Sikiöasento. "Minkähän takia äiti sillon puski mua yhteen exän kanssa? Exän äiti kun oli sitä mieltä, että meidän ikäero oli liian iso. Miks mun äiti työns näppinsä siihen? Miks äiti sanoi, että tampoonin naru pitää vetää taakse ettei tule tulehduksia, vaikka sillon se just niitä tuottaa! Hemmetin ilkeä akka! Sataakohan huomenna?"

Suoristan toisen jalan, työnnän koiraa sivuun. Mies hätkähtää ja äännähtää, ja jatkaa saman tien untaan. "Ärsyttäää, että sillä on noin hyvät unenlahjat! Mäkin haluan nukkua! Nukkua nukkua nukkua! Nukkua koko päivän huomenna. Voi kun voisin vaan nukkua päivällä. Tai tehdä mitä haluan. Mut töihin on mentävä. Mekko. Koirat. Pitää laittaa koirille ruoka valmiiksi, että teinin on helpompi ruokkia ne."

Käännyn selälleni ja suoristan jalkani. Työnnän koiraa lisää, että saan jaloilleni tilaa. "Huomenna on tiistai. Ylihuomenna on työpaikan urheiluilta. Mitenkähän pääsen sinne fiksuiten? Bussilla ja kävellen. Autoa mulla ei ole kuitenkaan. Perjantaina tarviin auton päivällä. Pitää muistaa sanoa miehelle. Mitähän mun pitäs kirjottaa opelle. Kuin paljon tietoa ne tarvii? Eikö riitä, että sanon, että lapsi on aamupäivän poissa?"

"Otinko mä iltalääkkeeni? Otin mä. Kait. Otin, muistan kyllä, miten napsin pillerit purkista. Ainiin, huomenna nään labratulokset netistä. Tarviinkohan mä lääkärille soittoajan? Riittääkö, että itse tsekkaan tulokseni? Joudunkohan mä syömään lääkkeitä lopun ikääni? Ahdistaakohan mua tauotta lopun ikääni? Miksi mä aina puhun ennen kuin ajattelen? Mua ei pitäs päästää ihmisten lähelle. En ole vastuullinen sanoistani."

Käännyn uudelleen kyljelleni, mutta hartiaan sattuu, jos käsivarsi on tyynyn alla. Suoristan käden vartalon viereen. "Tästä tulee aina mieleen Paluu tulevaisuuteen, kun Marty nukkui ihan kummallisessa asennossa. Miksen mä jo nukahda! Ahistaa! AHISTAA! VITTU AHISTAA, haluun nukkua! Levon hetki nyt lyö, jo-o joutuvi yö... Sataakohan huomenna? Minkä takin oikeen laitan päälleni?"

Käännyn takaisin selälleni ja vedän jalat koukkuun. Yritän tuudittaa itseni uneen laulamalla mielessäni kehtolauluja, joita isoäitini minulle lauloi. Kuulen hänen äänensä mielessäni, en koskaan äitini ääntä. Tai jos se yrittääkin joskus tajuntaan tunkea, tukahdutan sen. Isoäidin ääni tuo turvaa, äidin ääni lisää ahdistusta. Lopulta nukahdan. Useimmiten nukun kuin tukki aamuyöhön asti, jolloin alitajuntani teatteri pyörähtää käyntiin ja näen mitä ihmeellisimpiä unia. Kellon soidessa haluaisin vain nukkua lisää.