Olen viime aikoina maalannut. Jokunen kuukausi sitten näin yhden kortin ja se muistutti minua jostakin, mitä minä olisin voinut maalata, jos olisin ikinä uskaltanut. Mieleni maisemasta. Koko elämäni olen kokenut, etten minä osaa piirtää. Toisinaan kouluaikaan olin itsekseni jopa ylpeä joistakin tuotoksistani; äitini ei niistä ikinä mitään sanonut. Niin vuolaasti kuin aina kirjoitustaitoani kehuikin, piirrokseni ja maalaukseni eivät ikinä saaneet häneltä positiivista kommenttia.

Keväällä avauduin eräälle harvoista ystävistäni, että tykkäisin niin maalata, mutten uskalla, koska olen no-good. Hän vastasi, että rohkeasti vaan tartu pensseliin ja anna mennä. Kuka sanoo, että pitää olla uusi Rembrant voidakseen maalata? Tajusin kyllä itsekin, miten hölmöltä se kuulosti. Etten uskalla maalata. Se on kuitenkin yksi niistä äitini lyömistä hirveän syvistä haavoista ja pelkäsin joutuvani lasteni ja mieheni silmissä naurunalaiseksi, kun alan söheltää pensseleillä. Etenkin kun he kaikki OVAT taiteellisia ja taitavia kynän ja pensselin kanssa.

Ystäväni rohkaisemana kuitenkin kävelin kirjakauppaan ja ostin itselleni vesivärit, pari lehtiötä ja pensseleitä. Aloin maalailla, pieniä kuvia, sieluni ja mieleni maisemia. Maalaaminen tuntui hyvältä, olin aikaansaannoksiini tyytyväinen ja erityisen paljon ilahduin, kun toinen lapseni maalauksiani jälleen kerran katseltuaan kysyi: "Miksi sä olet aina sanonut meille, ettet sä osaa piirtää? Noihan on tosi hienoja!" Vastasin: "Mulle on aina sanottu, etten osaa." "Ai kuka on sanonut? Mä kutsun sen tänne ja työnnän noi sen naamaan ja sen on pakko myöntää, että osaat!" Totesin, että vähän on jo myöhäistä, sillä äitinihän on jo kuollut. 

Äidin tarvitsi kuolla, ennen kuin luovuuteni pääsi vapauteen. Ennen kuin tämä osa luovuudestani pääsi vapauteen. Kirjallisella luovuudella ei mitään ongelmia ole koskaan ollutkaan. Kai se oli äidille tärkeetä, että hänen tyttärensä kirjoitti hyvin. Sitä siis oli syytä kannustaakin. Äiti itse sanoi aina itsestäänkin, ettei osaa piirtää. Ei kai se sitten siis ollut sallittua minullekaan, taiteellisuus.

En tiedä voinko oikeasti kutsua itseäni taiteelliseksi saati taitavaksi tai lahjakkaaksi. Tuskin. Minussa asuu kuitenkin hyvin vahva kuvataiteellinen luovuus, joka milloin milläkin keinoin on pyrkinyt esiin. Valokuvaus, kuvankäsittely, teema-vakokuvaussessiot, korttien tekeminen koneella, sommittelu... Nyt on pensselikin viimein irti ja se tyydyttää minussa jotain suunnattoman syvää tarvetta. Se rentouttaa mieleni työpäivän jälkeen. Se saa oloni tuntumaan mielekkäältä, tykkäsi niistä kuvistani sitten kukaan tai ei. Tai no, mies ja lapset ainakin ovat kannustavia ja se on tärkeintä minulle.