Viime aikoina on tapahtunut kaikenlaista, mikä on saanut minut epäilemään, että ongelmani ovat ADD:tä ja ICD:täkin syvemmällä. Äidin narsismi, vanhempien ero, tiukka uskonnollisuus, läheisriippuvuus lienevät jättäneet minuun jälkensä syvemmälle kuin olen kuvitellutkaan. Post traumaattinen stressi? Epävakaa persoonallisuus? Yleistynyt ahdistuneisuus? Kaikkea tuota ja vielä jotain muuta? 

En tiedä, enkä tiedä onko diagnooseista varsinaista iloa, mutta lääkärissä eilen kävin ja sain komennuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle arvioitavaksi. Vielä en aikaa saanut varattua - soittoajan piti olla joka päivä, mutta vastaaja kertoikin seuraavan ajan olevan torstaina. Toivon mukaan impulsiivisuuteni ja häilyväisyyteni eivät siihen mennessä saa minua vakuuttuneiksi, etten minä mitään aikoja ala varaillakaan. Tarvitsen apua. 

Päiväkirjani ovat paljastaneet minulle monta asiaa itsestäni. Ne ovat auttaneet minua näkemään selkeitä muotoja elämässäni. Edestakaisin sahaavia mielialoja, häilyvää itsetuntemusta, impulsiivista käyttäytymistä - minkä toki jo tiesinkin - itsetuhoisuutta, suoranaisia deluusioitakin. Olen nuorempana lähtenyt kotoa kävelemään, ajatellut, että kävelen vain kunnes tuuperrun. Pääsenpähän pois. Olen ollut kävellä vauvan kanssa rekan alle, kun en jaksanut. Olen saanut raivareita mitättömistä asioista, huutanut ja riehunut.

Olen pyrkinyt tuntemaan itseni. Ymmärtämään, kuka olen. Millainen olen. Olen tehnyt persoonallisuustestejä, olen tehnyt miljoona ja yksi nettitestiä. Olen minä jotain niistä oppinut. Olen epäjohdonmukainen, ailahteleva, tänään tällainen, huomenna toisenlainen, mahdoton ennakoida. Jossain siellä syvällä on se perusluonne, ne peruspiirteet ja perusarvot, joihin yritän takertua, joilla koitan itseäni määrittää. Siksi kai näistä kirjainyhdistelmistäkin pidän. Ne määrittävät minua, vaikeasti määritettävää. Tai ainakin niin uskon.

Samaa itseni ja omakuvani määrittämistarvetta on myös selfieiden ottaminen. Olen jotenkin periaatteellisesti niiden liiallista ottamista vastaan, sillä siitä tulee mieleen narsismi - vaikkei niillä todellisuudessa olekaan toistensa kanssa kuin marginaalisesti tekemistä. Otan selfieitä, haluan nähdä, miltä näytän, millainen olen muiden silmissä, olenko cool niinkuin kuvittelen. Saman jatke on Facebook-profiili. Katselen omaa aikajanaani, ajattelen, tällainen minä olen.

Muut ihmiset joskus kertovat minulle, millainen heidän mielestään olen. Minua on kutsuttu määrätietoiseksi, älykkääksi, kauniiksi, ikiteiniksi, radikaaliksi, kapinalliseksi. Määrätietoisuuden voisi varmaan muuttaa itsepäisyydeksi, sitten se osuisi vähän paremmin nappiin. En minä kokonaan hukassa itseni kanssa ole. Mutten kokonaan sinutkaan. Uskon itsestäni yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista. Eikä asiaa helpota ainakaan narsistiäidin haamu päässäni.

Impulsiivisuuteni, todellisuuden satunnainen hämärtyminen, jatkuva ajoittainen ahdistus - siis jatkuvasti olen ajoittain hirveän ahdistunut, kunnes yhtäkkiä aurinko paistaa ja maailma näyttää mahtavalta, elämä ihanalta - huolettavat minua. Toivon löytäväni ammattilaisia, jotka ymmärtävät, miten minua voisi auttaa. Haluaisin elää ilman, että vähintään kerran päivässä pääni täyttää huuto "mä hajoon!", vaikkei edes ole suoranaista syytä hajota. 

Viime vuosien stressitekijät ovat olleet liikaa. Ne olivat liikaa jo vuosi sitten, nyt ne ovat vielä enemmän liikaa. Minäni on hajoamassa. Haluan elää onnellisena. Haluan elää ehyenä. Haluan tietää, kuka olen.